Hävetkää, perkeleet, julisti piispa Jari Jolkkonen venäläisille – "Se viesti oli tarkkaan harkittu"

Kirkko

“Hävetkää, perkeleet,” kirjoitti Kuopion piispa Jari Jolkkonen palmusunnuntaina viestipalvelu X:ssä.

Samassa yhteydessä hän puhui myös “Venäjän raiskaaja-armeijasta.”

Kommentit saattoivat joitakuita vähän hätkähdyttää. Sellaisia ilmauksia kun kuullaan harvemmin piispojen suista. Hehän ovat hartaita hengenmiehiä ja -naisia.

Jolkkonen sanoo kuitenkin korostetun selvästi seisovansa edelleen sanojensa takana.

– Se viesti oli ihan tarkkaan harkittu eikä siinä ole mitään peruutettavaa, hän summaa Suomenmaalle.

Palmusunnuntaina kirjoittamassaan päivityksessään piispa arvosteli Venäjän tekemää ohjusiskua Sumyn kaupunkiin Ukrainassa. Iskussa kuoli 34 ihmistä. Heistä kaksi on lapsia.

– Tämä venäläisten toiminta vaikuttaa ihan demoniselta, saatanalliselta suorastaan, Jolkkonen lataa.

Erityisen irvokkaaksi Venäjän iskun tekee Jolkkosen mielestä se, että isku kohdistui palmusunnuntain jumalanpalvelukseen matkalla oleviin ihmisiin. 

Kristityille palmusunnuntai on tärkeä päivä, jolloin muistellaan Raamatun kertomusta siitä, kun Jeesus matkusti rauhanruhtinaana aasilla Jerusalemiin.

– Tällaisena päivänä Venäjän raiskaaja-armeija sitten iskee ohjuksilla siviilien kimppuun. Se on sellaista saatanallista pahuutta, että sanat loppuu, Jolkkonen puhisee.

– Eivätkä nämä Venäjän iskut ole mitään vahinkoja tai harhalaukauksia, vaan niillä luodaan maanpäällinen helvetti jo valmiiksi täysin lohduttomassa tilanteessa elävien ukrainalaisten keskuuteen.

Jolkkonen sanoo puhuneensa Venäjän armeijasta raiskaaja-armeijana jo pitkään.

Se on hänen mukaansa ihan asianmukainen termi, jossa ei ole pätkääkään liioittelua tai vääristelyä.

Jolkkosen mukaan termi antaa oikean kuvan siitä, miten Venäjän armeija on aina toiminut ja toimii yhä. Vieläpä valtiojohdon ja ortodoksikirkon siunauksella.

– Venäjän armeijalla ei ole minkäänlaista sotilaskunniaa. He ovat valmiita kiduttamaan vanhuksia, pommittamaan lapsia, raiskaamaan naisia, tappamaan sotavankeja ja pelottelemaan maailmaa. Sitä on tuskallista ja raivostuttavaa seurata.

Suorastaan hävettävää Jolkkosen mielestä on se, että Moskovan patriarkka Kirill on siunannut Vladimir Putinin sotaretket jumalallisena toimintana. 

Jolkkosen mielestä Kirill ja Moskovan ortodoksikirkko ovat yksinkertaisesti väärässä. 

Piispa muistuttaa, että Venäjän ortodoksikirkko on täysin korruptoitunut laitos, joka on alistunut Putinin kansalliskiihkon pauloihin. Julkisuudessa Kirilliä on usein luonnehdittu Putinin alttaripojaksi.

– En voi hyväksyä, että he ovat varastaneet Kristuksen ja valjastaneet hänet kansalliskiihkon veturiksi. Sitä myös natsit yrittivät.

Jolkkonen sanoo tiedostavansa hyvin, etteivät kaikki Venäjän ortodoksit suinkaan hyväksy kirkon virallista linjaa. Sekä kirkon hallinnossa että kansan keskuudessa on iso hiljainen oppositio. Heidät on vain alistettu Putinin propagandan alle.

Pettynyt Jolkkonen sanoo olevansa siihen, että niin monet venäläiset ovat myös alistuneet.

– Kyllä näillä sotatoimilla on myös yllättävän suuri tuki kansan keskuudessa. Olen siitä surullinen ja pettynyt. Sanon sen puolislaavina ja Venäjän ystävänä, sillä minulla on sukujuuret Raja-Karjalassa, aina Äänisellä saakka.

– Emme me täällä länsimaissakaan olla puhtaita pulmusia, meidän kulttuurissa on omat ongelmamme. Mutta emme me sentään naisia, lapsia ja vanhuksia tällä tavalla tapeta niin kuin venäläiset nyt tekevät. 

Perkeleitä ja saatanoita vilisevät piispan kommentit kuvastavat osuvasti sitä ilmapiiriä, joka Suomessa ja Euroopassa tällä hetkellä vallitsee.

Yhtäältä se on järkytystä ja tyrmistystä siitä, että Venäjä voi loputtomasti jatkaa julmaa sotaansa. Kaiken yläpuolella leijuu kuitenkin pelko. Maailmanpolitiikan rajut käänteet ovat nostaneet huolikertoimet pilviin.

Jolkkonen myöntää, että aika on raskas. Kirkon pitäisi puhua toivosta, mutta toivon näköaloja on vaikea maalata sumeaan näkökenttään.

Vaikeat ajat näkyvät hänen mukaansa kirkossa ihmisten lisääntyneenä kiinnostuksena hengellisiin kysymyksiin. Moni on tullut etsimään turvan ja lohdun sanoja kirkon autioina kajahtelvien holvikaarien suojista.

– Itse asiassa hyvät ja helpot ajat ovat kirkolle usein vaikeita. Silloin ihminen ehkä tottuu ajattelemaan, että kaikki on omassa varassa. 

Mutta mitä kirkolla on tarjota tilanteessa, jossa pelon korostuminen on puhdasta realismia? Mistä sitä toivoa voi silloin kaivaa?

– Minusta vaikeat ajat haastavat terveellä tavalla modernin ihmisen. Ne pakottavat kysymään, mihin toivomme viime kädessä perustuu. Riittääkö meidän oma kamppailumme pelkästään vai onko toivon perusta ihmisen ulkopuolella? 

– Hyvän tulevaisuuden puolesta pitää itsekin kamppailla. Kristinuskossa perimmäinen toivo syntyy kuitenkin siitä, että on olemassa Jumala, joka tahtoo meille hyvää ja kamppailee puolestamme.

Kirkon sanoma ei kuitenkaan nykypäivänä uppoa suurimpaan osaan suomalaisista.

Nuoret miehet tosin liittyvät aiempaa aktiivisemmin kirkkoon. Tuore ilmiö on myös nuorten naisten lisääntyvä kiinnostus uskonnolllisiin asioihin.

Isoa kuvaa leimaa silti polarisaatio. Toisaalla ovat konservatiivisiin arvoihin nojaavat uskovaiset ja toisaalla liberaaleihin vapauksiin vannovat, joille kirkko ei merkitse välttämättä mitään.

Molemmat osapuolet kimpaantuvat, jos vastakkaiset näkemykset saavat yhteiskunnassa liian ison painoarvon.

Jolkkonen pitää kehitystä huolestuttavana. Hänen mielestään koko yhteiskunta kaipasi jonkinlaista siedätyshoitoa.

Kirkonmiehenä häntä tietenkin huolettaa eniten se, jos koulut eivät uskalla viedä oppilaitaan Messias-oratorioon tai laulaa kevätjuhlassa Suvivirttä.

– Minä aina kysyn näiden keskustelujen yhteydessä, että onko tämä nyt oikeasti se, mistä meidän pitää olla huolissaan. Että särkyvätkö ne meidän lapset ja nuoret kuullessaan barokkimusiikkia?

Jolkkosen mukaan pyrkimykset uskonnollisten viitteiden häivyttämiseen yhteiskunnasta kertovat suvaitsemattomuudesta. 

Hän korostaa, että sananvapaus sekä uskonnon- ja omantunnonvapaus ovat keskeisimpiä ihmisoikeuksia. Jos joku niistä viedään, on siitä lyhyt matka erilaisiin pakottamisen muotoihin. Silloin suunta kulkee huolestuttavasti kohti totalitarismia.

– Minä vastustan pakkouskontoa, se on Kristuksen evankeliumin ja perustuslain vastaista. Mutta yhtä lailla vastustan pakkouskonnottomuutta. Meidän pitää oppia sietämään erilaisuutta.

– Nykyisin allergioiden hoidossa suositellaan siedätyshoitoa, jossa elimistö opetetaan sietämään allergisen reaktion aiheuttajaa. Sitä tämä yhteiskunta kaipaa laajemminkin.

Kirkko ei kuitenkaan ole mikään paras esimerkki sovun ja rauhan rakentamisesta eri mieltä olevien välille.

Erimielisyydet konservatiivien ja liberaalien välillä repivät kirkkoa sisältäpäin hajalle. Kiistan ytimessä on käsitys avioliitosta. 

Jolkkonen myöntää, että kysymys on vaikea, kivulias ja monimutkainen.

Hän itse lukeutuu niihin, jotka kannattavat kirkon perinteistä tulkintaa avioliitosta yhden miehen ja yhden naisen liittona. Silti hän kannattaa piispojen yhteisesitystä kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä.

Piispojen esityksessä kirkon papeilla olisi vapaus vihkiä tai siunata samaa sukupuolta olevien avioliitto, mutta perinteisellä kannalla olevilla olisi myös mahdollisuus kieltäytyä siitä. Kirkkoherroilla olisi kuitenkin velvollisuus järjestää seurakunnassa samaa sukupuolta olevien parien vihkimiset.

Jolkkosen mukaan esitys on eräänlainen kompromissi, joka mahdollistaa sen, ettei eri mieltä olevien tarvitse lähteä kirkosta eri suuntiin. Hän sanoo kannattavansa esitystä juuri kirkon ykseyden nimissä.

– Kristillisen teologian näkökulmasta olen avioliitosta sitä mieltä, mitä aina olen ollut. Jätin myös piispainkokouksen aloitteeseen lausuman, jossa tuon nämä teologiset ongelmat esiin, hän sanoo.

Jolkkonen ei halua arvailla, mille linjalle kirkolliskokous toukokuussa asiassa asettuu. 

Hän kuitenkin toivoo, että kirkko löytäisi lopulta jonkinlaisen sovun pitkään ristiriitoja ja repivyyttä aiheuttaneeseen kysymykseen. Piispojen esityksessä on Jolkkosen mukaan aito halu ymmärtää molempia osapuolia ja etsiä kipeisiin kysymyksiin ratkaisua, jonka kanssa voitaisiin elää yhdessä.

– Esitys on ristiriitainen ja sitä saa arvostella. Se ei ole kirkas, ei puhdas eikä ongelmaton. Mutta silti se on esitys, josta kirkko voisi jonkinlaisen sovun löytää. Muihin ratkaisuihin liittyy ehkä vieläkin enemmän ongelmia.