Eri tavalla ajattelevien demonisointi on pelottavaa, sanoo piispa Mari Leppänen – Mutta mitä jos ihmiset ovat eri mieltä hänen kanssaan?

Kirkko

Onko meillä enää hyvää tahtoa? Haluammeko enää edes yrittää tulla samaan pöytään?

Sellaisia kysymyksiä Turun arkkihiippakunnan piispa Mari Leppänen soisi suomalaisten pohtivan tänä jouluna.

Kysymykset ovat ajankohtaisempia kuin aikoihin. 

Asenteiden kärjistymistä ja vastakkainasettelun voimistumista on ollut näkyvissä jo pitkään. Jaamme toisemme meihin ja teihin. Poteroidumme kupliin, joista ei edes yritetä kurkata toiselle puolelle muuten kuin terävät piikittelyt mielessä. Lucia-neidon ihonvärikin nostatti esiin rumaa ja ikävää rasismia.

– Luulen, että aika moni kokee tämän kaiken vastakkainasettelun hirveän uuvuttavana ja väsyttävänä, Leppänen huokaa.

Polarisaatiosta on Leppäsen mukaan puhuttu viime vuosina paljon. Siitä huolimatta tuntuu, ettei keskustelua ole käyty tarpeeksi.

Hänen mukaansa polarisaatio on siitä erikoinen ilmiö, ettei moni tavallinen suomalainen välttämättä tunnista olevansa osa sitä. 

Moni allekirjoittaa sen, että naapurin kanssa tehdään yhteistyötä, vaikka hänen kanssaan oltaisiin kuinka eri mieltä tahansa. 

Negatiivinen keskusteluilmapiiri, toisten leimaaminen ja poteroihin asettuminen tekevät kuitenkin ihmisten välille karkeita rajalinjoja ilman, että ihmiset sitä itsekään huomaavat.

Syitä on tietenki monia. Viestintäympäristön muutos ja sosiaalinen media niistä suurimpina. Yhtenäiskulttuurin ajat ovat jääneet taakse jo kauan sitten.

– Välillä mietin, kuinka paljon kärjistyneessä ilmapiirissä on sellaista, että me olemme käyttövoimaa joillekin taustavoimille, jotka tietoisesti haluavat asettaa meitä vastakkain, Leppänen pohtii.

Huolestuttavaa se on siksi, että kehitys nakertaa pala palalta suomalaisten turvallisuuden tunnetta ja luottamusta. Toivon tilalle tulee toivottomuus, mikä ei usein johda mihinkään hyvään.

Toivoa ei kuitenkaan ole menetetty, Leppänen näkee.

Hän korostaa, että yhteinen pöytä on ollut suomalaisen yhteiskunnan yksi kulmakivistä pitkään. Joulun aikaan voitaneen puhua yhteisestä joulupöydästä, jonka ääreen kaikki ovat mahtuneet.

Hän uskoo, että suomalaiset haluavat pyrki siihen edelleen. Ja edelleen se on myös mahdollista.

– Se vain vaatii meiltä kaikilta ymmärrystä ja ihan tietoisia päätöksiä, että haluamme toimia sen eteen.

Leppäsen mukaan kaikki lähtee siitä, olemmeko kiinnostuneita myös niitä ihmisistä, jotka ovat erilaisia kuin oma lähipiiri. Hakeudummeko eri tavalla uskovien, eri tavalla ajattelevien, eri tapoja noudattavien ja erinäköisten ihmisten seuraan?

– Minusta hyvä neuvo on edelleen kommentti, jonka kuulin vuosia sitten toimiessani vähän aikaa kunnallispolitiikassa. Eräs kokenut poliitikko sanoi kerran minulle, että jos, Mari, haluat johonkin vaikuttaa, niin ystävysty eri tavalla ajattelevien kanssa. 

Nykypäivän suomalaisilta tuntuu kuitenkin toisinaan puuttuvan hyvää tahtoa, Leppänen miettii. 

Hänen mukaansa hyvää tahtoa tarvitaan kaikkein eniten siellä, missä ihmiset ovat eri linjoilla.

– Hyvä tahto on sitä, että halutaan sietää erilaisuutta. Toivotaan toiselle hyvää, vaikka ei ajateltaisi samalla tavalla. Se tuo vakautta, rauhaa ja turvallisuutta.

Leppänen tähdentää, että eri mieltä oleminen on monella tavalla hyvä asia.

– Jotenkin me usein ajattelemme erilaiset mielipiteet tai eriävät näkemykset kielteisinä, mutta ei se tietenkään niin mene. Ne kuuluvat demokratiaan. Vastakkaiset näkemykset ja poliittiset konfliktit vievät usein asioita eteenpäin.

Vaatimus samanmielisyydestä on Leppäsen mukaan asia, jota ei kannata koskaan ihannoida. Se on syytä muistaa hänen mielestään kaikkien.

– Sellaisessa maailmassa, jossa on vain yksi sallittu totuus ja sen ympärillä hiljaisuutta, siellä on myös vaientamisesta, kontrollia ja pelkoa. Pelottavinta minun mielestäni on se, jos me demonisoimme eri tavalla ajattelevia.

On kuitenkin syytä muistaa, että Leppänen on tietyllä tavalla myös itse polarisoituneen ilmapiirin yksi osapuoli.

Piispana hän on vallankäyttäjä kirkossa, jonka arvoja huomattava osa suomalaisista ei jaa. Puheet Jeesuksesta, toivosta ja armosta ovat teemoja, joita moni ei halua edes kuulla.

Kirkon sisällä Leppänen mielletään liberaaliin siipeen. Hän on myös tehnyt aktiivisesti pesäeroa konservatiivikristillisen herätysliiketaustansa ajattelutapoihin.

Miten Leppänen suhtautuu heihin, jotka ovat hänen kanssaan eri mieltä?

Ihan ensimmäiseksi Leppänen haluaa korostaa, ettei jako liberaaleihin ja konservatiiveihin ole hirveän hedelmällinen lähtökohta. Kategorisoinnit ovat aina karkeita yleistyksiä eivätkä ne välttämättä kuvaa ihmisten ajattelutapojen todellisuutta.

Toiseksi hän sanoo, että kirkon viesti on kutsu yhteyteen, ei ulos sulkeminen.

– Se on myös minun ajatukseni. Kirkosta ei pidä ajaa ketään pois. Haluan, että kirkosta välittyvät armollisen Jumalan kasvot eivätkä riitelevät kasvot, jotka rajaavat ja jaottelevat ihmisiä.

Leppäsen mukaan kirkon siipien alle mahtuu eri tavalla ajattelevia.

– Ajattelen, ettei kirkko ole liberaalien tai konservatiivien kirkko, ei naisten tai miesten kirkko, ei herätysliikkeiden kirkko. Tämä on Kristuksen kirkko, ja se yhdistää meitä kaikkia.

Suvaitsevaisuus eri tavalla ajattelevia kohtaan ei kuitenkaan Leppäsen mukaan tarkoita, että kaikkea pitäisi hyväksyä.

Epäkohdista, hädästä ja epäoikeudenmukaisuudesta vaikeneminen rikkovat hänen mielestään ihmisten välistä hyvää tahtoa. Kärsijöitä ovat usein he, jotka ovat heikommassa asemassa.

Ja vaikka kirkko kätkee sisäänsä lukemattomia erilaisia ajattelutapoja ja oppisuuntia, joihinkin yhteisiin arvoihin pitää Leppäsen mukaan kaikkien sitoutua.

Sellaisiksi ydinarvoiksi hän listaa muun muassa jokaisen lähimmäisen näkemisen Jumalan kuvana. Myös Raamatun opetukset lähimmäisen kohtelusta ovat hänen mukaansa tärkeitä.

Niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin pitää Leppäsen mukaan voida sanoa ääneen, että jokin asia on väärin

– Kysymys on meidän arvoistamme. Ajattelen, että kirkon tehtävä on kertoa kristillisestä arvopohjasta käsin, mitä mieltä se on asioista.

Siitä kuitenkin voidaan kiistellä loputtomiin, mikä on kristillisen arvopohjan mukaan oikea linja. Näkemykset esimerkiksi suhtautumisesta avioliittoon jakavat kirkkoa voimakkaasti. 

Leppäsen mukaan sitäkään ei pidä pelätä. Asioista pitää toisinaan keskustella niin kauan kuin tarvetta on. Se vaatii kaikilta osapuolilta kärsivällisyyttä.

– Kirkon 2 000 vuotiseen historiaan on mahtunut monenlaisia vaiheita, jolloin on jouduttu etsimään yhteistä näkemystä vaikeisiin asioihin. Ajattelen, että nyt meillä on edessämme tämän ajan vaikeat kysymykset. Siinä ei ole mitään uutta.

Kiistojen keskellä Leppänen haluaa kiinnittää huomiota enemmän siihen, mikä eri tavalla ajattelevia yhdistää. Se lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. 

Toinen vaihtoehto olisi keskittyä ihmisiä erottaviin asioihin. Leppäsen mukaan se kuitenkin helposti vain lisää erimielisyyttä. Siksi hän ei halua valita sitä.

Polarisaatio ei ole ainoa nykyajan ihmistä riepova ongelma.

Hetkittäin tuntuu, että ilmapiiri on mustanaan huolia, tuskaa ja ahdistusta. On ilmastonmuutosta, Ukrainan sotaa, maailmanpolitiikan kehityssuuntia, eriarvoisuutta, mielenterveyden ongelmia, väkivaltaa…listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Leppäsen mukaan se näkyy myös kirkossa. Avuntarve esimerkiksi diakoniatyössä on kasvanut. Ihmiset myös etsivät lohdun ja turvan sanoja kirkon muissa tilaisuuksissa.

Mitä kirkko siis haluaa sanoa ihmisille juuri tänä jouluna?

Leppänen miettii hetken. Sitten hän sanoo, että joulu on aina tullut sanomansa kanssa juuri sellaiseen maailmaan, millainen se kulloinkin on sattunut olemaan. Toisinaan se on sodan maailma, toisinaan rauhan maailma ja toisinaan suuren epävarmuuden maailma.

– Olennaista on enkelin sanat jouluevankeliumissa, että älkää pelätkö. Se ei ole käsky, vaan vapautus siitä, että kaikesta huolesta ja hädästä huolimatta meidän ei tarvitse pelätä. Jumala antaa meille rauhan, toivon, turvan ja ilon.

Mutta kuuleeko sitä sanomaa enää kukaan?

Kirkkoon kuuluu entistä harvempi. Sunnuntaiaamuisin kirkon penkeissä on varsin hiljaista.

Leppänen myöntää, että kirkko ja yhteiskunta elävät muutosten keskellä. Hän kuitenkin korostaa, ettei ihmisten kaipuu hengellisten asioiden pariin ole kadonnut minnekään.

Turun arkkihiippakunnan alueelta on kantautunut piispan korviin viestejä, että kävijöitä on ollut joulun ajan tilaisuuksissa aiempia vuosia enemmän.

– On ihan totta, että joulun alla kaupallisuus jyllää, mutta silti tässä ajassa korostuu myös ihmisten tarve levolle, pysähtymiselle ja perimmäisten kysymysten pohtimiselle. Kirkko on paikka, jossa sellaiselle on edelleen tilaa.