19-vuotias Aarne Makkonen oli kuolla, koska asetoveri paljasti salaista tietoa viholliselle – "Oli sotani kovin paikka tajuta, että sillä tavalla omat petettiin"
– Nämä niin lämmittävät mieltä, sotaveteraani Aarne Makkonen huokaa.
Käsissään hän pitelee kolmea lapsen tekemää korttia, jotka posti on tuonut edellisenä päivänä.
Yhdessä kortissa on kaksi kuusta ja Suomen lippua, toisessa kaksi kynttilää. Kolmanteen on leikattu huopakankaasta siniristilippu ja kirjoitettu ”Kiitos”.
Kortit ovat osa Postin kampanjaa, jossa jokainen suomalainen voi lähettää postikortin veteraaneille ja sotaleskille itsenäisyyspäiväksi.
– Säilytän nämä varmasti aina, Makkonen hymyilee.
Hän on sotaveteraanien viimeisintä, vuonna 1925 syntyneiden ikäluokkaa. Sitä vanhempia haastateltavia alkaa olla jo vaikeampi löytää. Moni ei enää jaksa muistella raskaita vuosia, kun ikää on paljon.
Makkonenkin täyttää tammikuussa jo 93 vuotta.
– Kyllähän sitä ikää on jo kertynyt, mutta hyvin tässä vaimon kanssa pärjäillään, hän naurahtaa.
Lentokoneet jyrräsivät matalalla. Niin matalalla, että 14-vuotias Pauli Kukko erotti punaiset tähtikuviot aivan selvästi. Koneita oli kymmenkunta.
Oli marraskuun viimeisen päivän aamu vuonna 1939.
Kukon kotipihalle Karjalankannaksen Kuolemajärvellä oli leiriytynyt suomalaissotilaita lokakuun suuresta kertausharjoituksesta lähtien.
Jotkut sotilaat yrittivät ampua lentokoneita kivääreillään, mutta eivät koneet siitä välittäneet. Metalliset siivet hohtaen ne vain kiisivät kohti Viipuria.
Silloin Kukkoa alkoi pelottaa.
– Ajattelin, että nyt meidän käy huonosti, kun suomalaisilla ei ole tuon kummallisempia aseita, hän sanoo nyt kotonaan Kajaanissa.
Kohta radiossa kerrottiin jo Viipurin pommituksista. Yhdeksän kuollutta. Helsingissä kuolleita oli sodan ensimmäisenä päivänä 91.
Illalla Kukon kotitaloon tuli sotilaita, jotka sanoivat, että aamulla on lähtö evakkoon.
– Lehmille laitettiin laput kaulaan, ja siskoni lähti kuljettamaan niitä kohti Viipuria, Kukko sanoo.
Linja-auto vei Kukon ja hänen vanhempansa Säkkijärvelle, jossa heille osoitettiin pieni mökki majapaikaksi. Tuvan pirtti jaettiin parinkymmenen muun henkilön kanssa.
– Siinä me nukuttiin vieri vieressä lattialla ja jaettiin kaikki ruoasta lähtien. Huumorikin kukoisti, vaikka niin surullisia aikoja elettiin.
Sota jylisi horisontissa, taivas puiden latvojen takana punotti. Suomalaiset joutuivat perääntymään.
Parin viikon päästä Kukko ja muut evakot vietiin junaan. Kun härkävaunun ovet avattiin, oltiin keskellä Hämettä, Urjalassa.
Tunsin, kuinka viha sisälläni kasvoi aina, kun uusia kuolleita tuli.
Aarne Makkonen
Evakot. Ne ovat myös Aarne Makkosen ensimmäinen muisto sodasta.
Pohjois-Pohjanmaalla sijaitsevan pienen Pyhännän kunnan Tavastkenkää sodan alku ei ollut koskettanut niin paljon, että se olisi jäänyt muuten mieleen.
Toki miehet olivat lähteneet sotaan, koulut laitettu kiinni ja Makkonen kuului suojeluskuntapoikiin.
Mutta nyt kylään tuli evakoita. Makkosen kodin kahdesta asuinrakennuksesta toinen annettiin heidän käyttöönsä.
Kohta Pyhännälle alkoi tulla myös lauta-arkkuja. Nuoria miehiä, jotka olivat kuolleet rintamalla. Kirkonkylällä pidettiin sankarihautajaisia.
– Olihan se riipaisevaa aikaa. Tunsin, kuinka viha sisälläni kasvoi aina, kun uusia kuolleita tuli.
Mieleen on jäänyt myös voimakas isänmaallisuus. Se humisi kaiken yllä, omaisten surussa, vihassa, toimeliaisuudessa, jota suojeluskunnassa oli viritetty.
Joskus jälkikäteen isänmaallisuuden korostuminen on mietityttänyt, varsinkin, kun siitä on puhuttu julkisuudessa negatiiviseen sävyyn.
Makkonen kuitenkin sanoo muistelevansa noita aikoja hyvällä.
– Nuorisolle isänmaallisuuden avulla tuotiin paljon kaikkea hyvää: tekemistä, hiihtokilpailuja, kulttuuritoimintaa. Ei suojeluskunnassa sotaa lietsottu, siellä kasvatettiin ihmisenä olemiseen.
Talvisota meni, tuli välirauha ja syttyi uusi sota.
Makkonen oli suojeluskuntapoikien kanssa valmistelemassa miehiä rintamalle lähtöön. Jonkun ajan päästä lauta-arkkuja alkoi tulla taas.
Eräänä päivänä Pyhännälle tuli tieto kuudentoista paikkakunnan pojan yhtäaikaisesta kaatumisesta. Se oli valtavan paljon pienessä pitäjässä. Kokonaisuudessaan Pyhäntä kärsi väkilukuun suhteutettuna suurimmat miestappiot jatkosodan aikana.
Suru kylässä oli suunnaton. Toisilta meni isä, toisilta veli. Joistakin perheistä meni kaksikin poikaa.
Makkonen muistaa, kuinka viha hänen sisällään tummui sysimustaksi. Samalla voimistui voimakas sympatia omia kohtaan.
– Sitä oli nuoren mielen vaikea käsitellä. En osannut asennoitua järkiperäisesti kumpaankaan, en vihaan enkä sympatiaan.
Sukset suhisivat Pauli Kukon jalkojen alla. Missään ei näkynyt pystyssä olevia rakennuksia, vain hiiltyneitä kasoja siellä täällä.
16-vuotias Kukko oli saanut palata kotiseudulleen, kun Karjalankannas oli vallattu jatkosodassa takaisin.
Ketään muita ei näkynyt, Kukko hiihti eteenpäin. Kodin lähellä oleva kylä oli sekin palanut kokonaan. Sitten näkyi piipusta nousevaa savua. Koti. Siinä se oli ja pystyssä vielä.
– Kylän miehet olivat majoittuneet meille siksi aikaa, kun rakensivat omia mökkejään, Kukko muistelee.
Kohta Kuolemajärvelle tulivat myös Kukon isoveli ja vanhemmat. Karjala nousi taas. Sota tuntui kaukaiselta, vaikka nälkä kurni jatkuvasti. Uusia koteja rakennettiin, kaikki uskoivat, että täältä ei enää lähdetä.
Kukkokin alkoi rakentaa eläimille navettaa. Hän päätti tehdä oikein kivinavetan, joka olisi järeä kuin mikä.
– Silloin isä sanoi, että poika, tämä peli ei ole vielä pelattu. Muistan sen aina. Ihan kuin isä olisi tiennyt etukäteen.
Reppu mukaan ja autoon, sanottiin Aarne Makkoselle vuodenvaihteen 1943–44 tietämillä. Tarkkaa aikaa hän ei muista.
19-vuotias Makkonen arvasi heti, mistä oli kyse. Häntä vietiin rintamalle.
Armeijaan Makkonen oli mennyt huhtikuussa 1943. Viestiradion sähköttäjän koulutuksen saanut mies päätyi nyt radiopäivystäjäksi Uhtuan suunnalle.
– Olihan se oikein juhlahetki. Pääsin sinne, missä olivat muutkin miehet, Makkonen naurahtaa nyt.
Elettiin asemasotavaiheen viimeisiä kuukausia. Öisin oli vartiovuoroja, muutoin ylläpidettiin yhteyksiä. Yhtään taistelua Makkonen ei tuolla nähnyt.
Sitten kaikki muuttui. Kesäkuussa 1944 Neuvostoliitto aloitti massiivisen suurhyökkäyksen. Kuin taivas olisi revennyt, kuvasi moni veteraani jälkeenpäin.
Makkonen oli siirretty hieman aiemmin Jessoilaan, lähelle Petroskoita.
Heti perille pääsyn jälkeen alkoi hiekkainen maasto täristä ja pöllytä. Neuvostoliitto oli kohdistanut lähelle kovan keskityksen. Jossain huudettiin jo lääkintämiehiä.
– Silloin tajusin, että nyt olen lähellä rintamaa. Vähän se ohimoita kutitteli.
Alkoi perääntyminen. Muutama kilometri kerrallaan Itä-Karjalan vallanneet suomalaisjoukot valuivat takaisin kohti Suomea. Oli sekasortoa. Omia kuoli ja haavoittui vierestä. Aina ei tiedetty, missä rintamalinjat menivät. Neuvostoliiton koneet surisivat ilmassa, ampuivat sarjaa.
– Oli se pirullista menoa. Täytyi vain keskittyä omaan tehtävään eikä ajatella mitään muuta, Makkonen sanoo.
Hän kuului 5–6 miehen tiedusteluryhmään, joka teki retkiä vihollislinjojen taakse. Sieltä saatiin arvokasta tietoa Neuvostoliiton miesvahvuuksista. Joskus tehtiin tihutöitäkin.
Rintamalinjojen liikkuessa paluumatkat venyivät usein pitkiksi. Radioyhteyden ylläpito oli elintärkeää.
Kerran miehet alkoivat kuulla uraa-huutoja ja ammuntaa takaapäin. He tajusivat joutuneensa mottiin. Pakoon oli päästävä.
Makkonen ja muut ryhmäläiset hyppäsivät puroihin ja lähtivät rämpimään. Vaatteet ja kengät olivat litimärät. Kirosanat sinkoilivat ja sotaherrat haukuttiin.
Myöhemmin selvisi, että eräs suomalaissotilas oli paljastanut tahallaan sijaintipaikkoja viholliselle. Asemissa olleista suomalaisista moni kuoli. Makkosen ryhmä selvisi juuri ja juuri.
– Se oli sotani kovin paikka tajuta, että sillä tavalla omat petettiin, Makkonen sanoo ja liikuttuu.
Olen Kaarloa surrut vielä tänäkin päivänä.
Pauli Kukko
Kuolemanurkuja soitetaan, sanoivat metsästä valuneet miehet Pauli Kukolle kesäkuussa 1944.
Kukko oli joutunut juuri rintamalle. Hän kuului vuoden 1925 loppuvuonna syntyneiden saapumiserään. Sen jälkeen muita ei enää otettu. Ei ehditty, sillä sota läheni loppuaan.
Viestimieheksi koulutettu Kukko oli ollut suorittamassa tehtäviään lähellä Terijokea, kun yhtäkkiä ryöpsähti. Lentokoneita lensi ilmassa sadoittain, tykit jylisivät ja ujellus kävi korviin.
Siitä alkoi sodan järkyttävä finaaliosa. Tulihelvetti oli irti, kuten Kukko kuvaa.
Kukon sijoituspaikka Koivistonsaari jäi mottiin. Koko rykmentti evakuoitiin keskellä yötä saksalaisilla ja suomalaisilla sota-aluksilla.
– Koko ajan pelättiin, ampuuko vihollinen meidät Suomenlahden syvyyksiin.
Kukko raahasi laivaan mukaan polkupyöränsäkin, vaikka se oli kiellettyä. Se koitui hänen pelastuksekseen. Polkupyöränsä turvin Kukko sai puhuttua itsensä erään majurin lähetiksi. Varsinaisiin sotatoimiin hän ei joutunut.
Moni yhtä aikaa koulutettu sotamies joutui puolustamaan Teikarinsaarta. Kukko seurasi rannalta, kun sieltä rahdattiin haavoittuneita maihin vene toisensa perään.
– Jotkut tulivat uimallakin ylitse, ja vihollinen tulitti koko ajan. Oli se järkyttävä näky.
Teikarinsaarella kuoli myös Kukon paras kaveri, naapurin poika Kaarlo.
– Olen Kaarloa surrut vielä tänäkin päivänä, Kukko sanoo, ja hänen äänensä särkyy.
Kukko muistaa erään marraskuisen iltapäivän ajalta, jolloin he kävivät Kaarlon kanssa vielä kansakoulua. Pojat menivät jäälle, ja Kukko polskahti avantoon. Kaarlo tuli vierelle ja veti ylös.
– Ja sitten Kaarlo kuoli Teikarissa, ja minä en pystynyt häntä auttamaan. Tämä vaivaa minua vieläkin.
Ryminä loppui aikanaan. Syyskuussa 1944 tuli rauha.
Kukolta oli mennyt koti, kaikki maat ja mannut. Kaipuuta hän sanoo kantaneensa aina sen jälkeen, mutta sen kanssa on oppinut elämään.
Lapin sotaan hän ei joutunut, toisin kuin Makkonen.
Kun Lapin sota oli käyty, Makkoselta otettiin olkaimet, sotamerkit ja sotilasvaatteet pois. Sarkahousut ja saappaat sai ottaa mukaansa. Sitten hän sai mennä.
– Ei siinä oikein ollut mitään juhlamieltä. Ei oltu hävitty sotaa, mutta edes sotilaspukua ei saatu pitää.
Postikortit on aseteltu Makkosen sohvapöydälle sievään riviin.
– Nuo ne jaksavat ilahduttaa. Lasten kiitos on niin aitoa, Makkonen sanoo taas.
Elämästään hän sanoo selvinneensä hyvin. Sota tuli alkuun aina välillä uniin, mutta sitten Makkonen päätti, ettei muistoja kannata ottaa elämän ohjenuoraksi, on katsottava eteenpäin. Se auttoi, hän vakuuttaa.
– Vaikka välillä sitä miettii, kuinka paljon elämästäni isänmaalle annoin. Yritän kuitenkin ajatella sodan matkana muiden joukossa.
Tulee hiljaista. Sitten on pakko kysyä, mitä sota-ajat kokenut veteraani ajattelee nykyajasta, kun maailma tuntuu taas varustautuvan yhteenottoon.
Makkonen palaa syksyyn 1939, aikaan ennen sotia, kun uutisissa kerrottiin Saksan hyökänneen Puolaan. Vanhat ihmiset Pyhännän Tavastkengälläkin olivat kauhuissaan.
– Me vanhat muistamme, mitä sota oli. Nuoremmat taas eivät tunnu tajuavan siitä mitään, kun eivät ole sitä itse kokeneet. Toivottavasti sitä kauhua ei tarvitse enää Suomessa tuntea.