Olisiko meidän maaseudulla asuvien katsottava peiliin?
Olen useamman kerran viimeisen vuoden aikana ollut keskustelussa, jossa ihmetellään, miksi maaseutu köyhtyy ja miksi ihmiset muuttavat kaupunkeihin. “Mikä voisi olla hienompaa kuin asua maalla?”
– Niinpä!
Koronan ja etätyömahdollisuuksien myötä kiinnostus maalla asumiseen on kasvanut. Silti monelle kaupunki tuntuu houkuttelevammalta. Syitä löytyy helposti: työ- ja opiskelupaikat, palvelut ja vapaa-ajan mahdollisuudet. Listaa voisi varmasti jatkaa. Mutta usein keskusteluissa huomaan kaavan: ensin hämmästellään, miksei kukaan muuta maalle. Sitten, kun keskustelua herättää, monesti syttyy se lamppu päähän.
Maalla on paljon asumattomia, käyttökelpoisia taloja, joista osa hyväkuntoisia, osa remonttia vaativia. Ne, jotka tulevat julkiseen myyntiin, menevät usein nopeasti kaupaksi. Silti moni ei koskaan edes harkitse talonsa myymistä. Lapsuudenkoti, jonka vanhemmat ovat rakkaudella rakentanut halutaan pitää tyhjillään, vaikka tilalle voisi tulla uusi perhe. Toisaalta moni myöntää lopulta, ettei oikeastaan halua naapureita. Ollaan huolissaan, jos se kaupungista muuttava loukuttaa vapaana maalla kulkevan navettakissan tai tulee moittimaan lannan hajusta. Oma rauha voidaan tuntea mukavammaksi kuin uudet ihmiset.
Mutta jos näin on, voidaanko me sanoa, ettei kukaan halua asua maalla?
On toki myös hyviä esimerkkejä. Monissa kunnissa on tehty hankkeita autiotalojen asuttamiseksi. Esimerkkeinä omalta kotiseudulta Mustasaari, Isojoki ja Karijoki sekä Leader Aisaparin Sydänkylät-hanke ovat osoittaneet, että aktiivisella otteella voidaan saada elämää autioituneisiin taloihin. Niissäkin on varmasti törmätty niihin samoihin asenteisiin, joita kuulen keskusteluissa.
Siksi kysynkin: haluammeko kaupunkilaisten tulevan tänne asumaan “maalla maan tavalla” vai olisiko meillä maalla asuvilla myös syytä peiliin katsomiseen?
Jos emme ole valmiita jakamaan kotiseutuamme uusien tulijoiden kanssa, on turha ihmetellä, miksi maaseutu hiljenee.