Kun maailma on kriisissä ja tuntuu, että nuoruus jää elämättä
Muistatteko aikaa, kun pystyi tapaamaan huoletta ison joukon ystäviä eri puolelta Suomea herättämättä pahennusta? Silloin saattoi mennä kahville kaverin kanssa, vaikka nenä olisikin ollu tukossa kylmän syksyn takia.
Saattoi mennä oluelle melko täyteen baariin ja tanssia pikkutunneille. Ei tarvinnut kantaa mukanaan maskia, desinfiointiainetta ja vältellä ihmisjoukkoja.
Kun korona saapui osaksi itse kunkin arkea kevättalvella ja yliopisto, jossa opiskelen, siirtyi etäopetukseen, pakkasin tavarani ja lähdin väljemmille vesille kotiseudulle Savoon. Lähipiirin riskiryhmään kuuluminen nousi tärkeämmäksi kuin opiskelijaelämän riennot. Tästä alkoi ajanjakso, jona en nähnyt suurta osaa ystävistäni puoleen vuoteen. Tätä päätöstä olen katunut viikoittain, joskus joka päivä.
Uusi normaali on, että kanssakäyminen toisten ihmisten kanssa on varovaista, vaatii suunnittelua ja vaikuttaa lähes jokaiseen valintaan, jonka teen. Jos lähden vierailemaan kotiini opiskelijakaupungissa, tulee minun varoa sieltä palatessani ihmisten tapaamista. Enhän tahdo tuoda tullessani ikäviä yllätyksiä.
Mikäli elää rauhaisaa, koronarajoituksia tarkasti noudattavaa elämää, saa osakseen kiitosta. Jos sen sijaan elää niin sanottua vanhaa normaalia, saa se aikaan paheksuntaa ja toteamuksia siitä, että on tavattoman vastuuton. Nuorena koen, että vastuullisuus tänä aikana on raskaampaa pidemmän päälle, kuin vastuuttomuus, vaikka vastuullisuudella saisinkin enemmän hyväksyntää.
En tarkoita, että nuorilla olisi erilainen oikeus sivuuttaa ajan tuomat haasteet ja vastuut. Toivon vain myötätuntoa. Jos näet ison joukon nuoria, sen sijaan että paheksuisit asiaa, mieti kuinka kauan siitä on, kun nuo nuoret ovat nähneet toisensa viimeksi. Johtuvatko leveät hymyt heidän kasvoillaan turvavälien rikkomisen tuomasta huumasta vai jälleennäkemisen riemusta.
Nuoria ollaan vain kerran. Antakaa meille aikaa löytää keinot elää sitä nyt, turvallisesti.