Hiilinielupäätös syö Euroopan unionin uskottavuutta

Euroopan unionin ympäristöministerit ottivat viime viikolla kantaa metsien hiilinielujen laskentaan. Päätös on osa EU:n ilmastopoliittista kokonaisuutta.

Ministereiden linjaus oli Suomen kannalta onneton. Suomen toiveet reilusta ja oikeudenmukaisesta hiilinielujen laskentatavasta eivät saaneet riittävästi kannatusta.

Suomen metsien käyttöä verrataan jatkossa vuosiin 2000-2009. Vertailuaika on Suomen kannalta ongelmallinen, koska tuolloin metsien käyttöaste oli metsäteollisuuden laman takia alhainen. Tähän neuvotteluissa saatu pieni jousto on marginaalinen.

Suomen metsät ovat yksi Euroopan suurimpia hiilinieluja. Hiilinielu on ollut viime vuosikymmenien aikana 20- 40 miljoonaa hiilidioksiditonnia per vuosi. Tämä johtuu siitä, että metsät ovat kasvaneet paljon enemmän kuin niitä on hyödynnetty.

Hallituksen tavoitteena on nostaa puunkäyttö nykyisestä 65 miljoonasta 85 miljoonaa kuution. Suomen metsien vuosittainen kasvu on yli 100 miljoonaa kuutiometriä vuodessa, joten hakkuiden lisäämisestä huolimatta metsien kasvu jatkuisi merkittävänä.

Suomen metsien määrä on kaksinkertaistunut 50 vuodessa. Tämä ei olisi ollut mahdollista ilman aktiivista metsien käyttöä, sillä hoidettu metsä kasvaa nopeammin kuin hoitamaton metsä.

Tavalliselle kansalaiselle on vaikea selittää, miksi Suomi joutuu maksamaan lisähintaa siitä, että se on hoitanut metsänsä hyvin.

Lisähakkuita tarvitaan biotalouden kasvaviin tarpeisiin. Hallituksen pyrkimyksenä on korvata nopealla aikataululla merkittävä osa fossiilisista polttoaineista biopohjaisilla tuotteilla. Tämä ei ole mahdollista ilman merkittäviä lisähakkuita.

Ympäristöministeri Kimmo Tiilikainen (kesk.) oli erittäin pettynyt EU:n ympäristöministereiden linjaukseen. Ministerin toteamukseen, että ”Ei tässä hirveän paljon suomalaista metsätaloutta ymmärretä ja arvosteta tässä päätöksessä”, on helppo yhtyä.

Tiilikainen kirjoittaa Uuden Suomen blogissa, että moni hänen kollegansa luuli päätöksellään ”puolustavansa ympäristöä, mutta tulikin vahingossa puolustaneensa pitäytymistä fossiilitaloudessa”.

Suomen kannalta on lohdullista, että lopullinen päätös metsien käytöstä ja hiilinielulaskelmista tehdään EU- neuvoston, parlamentin ja komission yhteisissä neuvotteluissa.

Näihin neuvotteluihin Suomen pitää valmistautua huolellisesti. Tavalliselle kansalaiselle on vaikea selittää, miksi Suomi joutuu maksamaan lisähintaa siitä, että se on hoitanut metsänsä hyvin. Vielä vaikeampaa heille on selittää, miksi ne maat, jotka ovat hakanneet omat metsänsä olemattomiin, pääsevät kuin koira veräjästä.

Tällaiset päätökset syövät EU:n uskottavuutta kansalaisten ja myös päättäjien silmissä. Näin huonoa neuvotteluratkaisua on vaikea kääntää positiiviseksi millään keinolla.