Venäjä marssitti Punaiselle torille sotilasparaatin, mutta todellinen syy juhlia olisi eurooppalaisilla

Rummut pärisivät, marssimusiikki raikui ja sotilaiden askelet kaikuivat, kun Moskovassa juhlittiin maanantaina vuotuista voitonpäivää.

Presidentti Vladimir Putinin puhe jäi ennakko-odotuksia vaisummaksi, mutta voitonpäivään kuuluva pönäkkä sotilaallisuus oli läsnä kuten ennenkin.

Punaiselle torille vyöryi tuhansien sotilaiden paraati, jota täydensivät loppumattomat sotilasajoneuvot, tykit, panssarit, ohjusjärjestelmät ja mannertenväliset ohjukset.

Kaikki oli juuri niin mahtailevaa, pullistelevaa ja Venäjän kansallista kilpeä kiillottelevaa kuin odottaa sopi.

Ukrainan kokemista kärsimyksistä tai siviiliuhreista ei puhuttu mitään.

Pönäköitä juhlallisuuksia seuratessa kovin monella ei välttämättä tullut mieleen, että 9. toukokuuta on juhlapäivä myös eurooppalaisille. Maanantaina vietetään Eurooppa-päivää.

Täkäläiset juhlallisuudet ovat kuitenkin latteat, suorastaan umpitylsät.

Suomessa päivä näkyy lähinnä siten, että liput on nostettu salkoihin. Kukaan ei kohottele eurooppalaisia maljoja, laita juhlalounaita tai vietä päivää yhtään mitenkään.

9. toukokuuta on eurooppalaisille arkipäivä isolla A:lla. Niin itsestäänselvä, että haukotuttaa.

Ja haukottavalta kuulostaa päivän alkuperäkin – jos joku sinnikäs jaksaa niin pitkälle juhlapäivän pohdinnoissaan mennä.

Eurooppa-päivää vietetään siksi, että 9. toukokuuta 1950 Ranskan silloinen ulkoministeri Robert Schuman sanoitti ideansa eurooppalaisesta hiili- ja teräsyhteisöstä. Schumanin mukaan taloudellinen yhteistyö saisi Euroopan maat ponnistelemaan varmemmin myös rauhan eteen.

Kuulostaa tyypilliseltä brysseliläiseltä virkamiesjargonilta.

Eurooppalaisilla saattaisi kuitenkin olla syytä hieman herätä.

9. toukokuuta ei ole maanosalle ihan merkityksetön. Schumanin puhe ei ollut mikä tahansa rutikuiva julistus, vaan se kätki merkityksellisen, suorastaan mullistavan ajatuksen.

Vuonna 1950 toisen maailmansodan päättymisestä oli vain viisi vuotta aikaa. Sodan kauhut olivat kaikilla vielä tuoreessa muistissa. Moni muisti edelleen myös maailmansodista ensimmäisen, joka käytiin 1914–1918.

Molemmissa maailmansodissa toistensa periviholliset Saksa ja Ranska olivat marssittaneet miljoonia nuoria miehiä tappamaan toisiaan. Väkivallan kierteeseen olivat sotkeentuneet muutkin valtiot toistensa perään. Tuhot olivat valtavat, inhimillisen kärsimyksen määrä mittaamaton.

Sitten Schuman esitti, että nuo kaksi perivihollista pitäisi saada puhaltamaan yhteen hiileen, jotta rauha Euroopassa olisi jatkossa mahdollinen.

Idea onnistui.

Jo vuotta myöhemmin toisen maailmansodan runtelemat Ranska, Länsi-Saksa, Italia, Alankomaat, Belgia ja Luxemburg perustivat hiili- ja teräsyhteistön. Se oli alku myöhemmin perustettavalle Eurooopan unionille, jonka jäsen Suomikin on ollut vuodesta 1995 lähtien.

Eikä sotia todella ole sen jälkeen Ranskan ja Saksan tai muiden EU-maiden välillä nähty.

Siitä on tullut niin selvä asia, ettemme edes enää ymmärrä ajatella sen arvoa.

9. toukokuuta on syytä muistaa myös se tosiasia, ettei Venäjä suinkaan voittanut natsi-Saksaa yksin, vaikka se mielellään antaakin niin ymmärtää.

Länsiliittoutuneet olivat Yhdysvaltain ja Britannian johdolla yhtä merkittävässä roolissa juoksemassa kilpaa Berliiniin ja vapauttamassa eurooppalaisia valtioita Adolf Hitlerin johtaman natsi-Saksan ikeestä.

Niin, ne maat jotka länsiliittouma natseilta vapautti, todella säilyttivät itsemääräämisoikeutensa ja vapautensa tehdä poliittisia ratkaisuja omista lähtökohdistaan käsin. Toisin kävi Puolan, Unkarin ja Itä-Saksan kaltaisille maille, jotka joutuivat vuosikymmeniksi Moskovan talutusnuoraan.

Ukrainan sodassa on lopulta kyse samasta asiasta: saako Ukraina päättää itse, haluaako se olla osa länttä ja pyrkiikö se kohti Natoa tai EU:ta.

Putinin mielestä ei saa. Putinin mielestä Ukraina ei ole edes Venäjästä erillinen maa.

Sen hän oli valmis varmistamaan silmittömällä väkivallalla, kuten olemme nähneet.

On kuitenkin vähän keinotekoista vaatia, että meidän eurooppalaisten täytyisi nyt jotenkin voimallisemmin juhlia Eurooppa-päiväämme.

Ainakaan emme kaipaa mitään mahtailevia sotilasmarsseja tai vaivaannuttavia sankaruuspuheita.

Eivätkä kaikki juhlapäivälle Euroopassa hurraisi muutenkaan, sillä moni asia EU:ssa herättää myös poliittisia ristiriitoja. Toisten mielestä koko unioni pitäisi purkaa.

Tavat juhlia voitonpäivää tai Eurooppa-päivää paljastavat lopulta jotain hyvin olennaista molemmista poliittista järjestelmistä.

Venäjällä poliittisen järjestelmän uskottavuutta täytyy erikseen vakuutella mahtavuuden korostamisella.

Euroopassa sellaiselle ei ole niin suurta tarvetta. Täällä koko poliittisesta järjestelmästä saa olla eri mieltä ja sanoa sen ääneen ilman, että olisi pelkoa joutua vankilaan. 

Täällä yksilönvapaus, demokratia ja ihmisoikeudet ovat perusarvoja, joista saamme nauttia ilman, että meidän tarvitsee sitä usein edes ajatella. EU:n perimmäinen idea rauhan varmistamisesta toimii sekin.

Ehkä enemmän voisi kuitenkin toivoa jonkinlaista ymmärrystä siitä, kuinka arvokkaita asioita ne ovat. Sen Ukrainan sota on osoittanut.