Taktinen äänestäminen ei ole vasemmiston yksinoikeus
Presidentinvaalien ensimmäisellä kierroksella on puhuttu paljon taktisesta äänestämisestä. Sitä arvioidaan tapahtuneen erityisesti vasemmistopuolueiden äänestäjien toimintana, jolla pyrittiin saamaan toiselle kierrokselle vasemmistollekin kelpaava vaihtoehto, Pekka Haavisto.
Operaatio onnistui. Olli Rehn putosi, vaikka saikin hyvän kannatuksen yli puoluerajojen. Rehnin poliittinen tulevaisuus ei siihen päättynyt. Hänellä on mahdollisuus nousta merkittävään asemaan Suomen politiikassa jo lähivuosina. Se on jopa varsin todennäköistä.
Taktinen äänestäminen ei kuitenkaan ole vain vasemmiston yksinoikeus. Sitä voivat harjoittaa myös muut. Siis myös keskustan ja perussuomalaisten kannattajat. Siihen on oiva tilaisuus toisella kierroksella.
On nimittäin syytä muistaa, että sisäpolitiikka (ulkopolitiikasta puhumattakaan) ei pääty näihin presidentinvaaleihin. Presidentinvaalit ovat vaikuttaneet varsin ratkaisevasti sisäpoliittisiin asetelmiin ja kehitykseen.
Ennen oli tapana, että valtioneuvosto (hallitus) erosi uuden presidentin astuessa virkaan. Nyt tuo vanha hyvä tapa on ehkä romutettu, mutta hallitukset joka tapauksessa vaihtuvat. Tuskin ne pysyvästi elävät edes täyttä eduskuntavaalikautta. Jonakin päivänä nykyhallitus väistyy uuden tieltä.
Mitkä ovat silloin keskustan ja perussuomalaisten asetelmat ja mahdollisuudet? Sitä ei tiedä kukaan muu kuin kaikkitietävät toimittajat. Muut kuitenkin joutuvat pohtimaan asiaa epävarmuuden vallitessa ja vaikuttamaan mahdollisuuksiensa mukaan omiin tuleviin näkymiin.
Siinä valinta toisella kierroksella on oikeastaan määritelmän mukaan taktinen valinta. Molemmat puolueet joutuvat vakavasti pohtimaan, onko niiden tulevaisuus vasemmiston ja vihreiden (siis vähemmistön) hallitsemassa maassa ruusuinen vai hieman synkähkö.
Tässä tilanteessa taktinen äänestäminen saattaakin muuttua rationaaliseksi äänestämiseksi. Tosin epävarmuudet huomioon ottaen. Siis politiikan mahdollisuuksien taiteen osaaminen, lyhyesti sanoen harkintakyky.
Omalta osaltani olen tehnyt valintani tutkijalta vaaditun puhtaan rationaalisen harkinnan valossa. Siinä presidentinvalinta ei ole kovinkaan pitkälle henkilökysymys.
Suomessa ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa tehdään pitkälle tiimityönä, jossa presidentti johtaa mutta on sidottu yhteistyöhön valtioneuvoston kanssa.
Ja viime kädessä varsinainen vallankäyttäjä on eduskunta. Jos valtioneuvosto ja presidentti ajautuisivat törmäykseen, eduskunnan kanta olisi ratkaiseva.
Lisäksi on syytä muistaa, että presidentti ei tee yksin juuri mitään. Hänellä on käytössään koko valtiollinen koneisto, erityisesti ulkoministeriö ja puolustusministeriö. Edes puheitaan presidentti ei kirjoita itse. Ehkä Paasikivi ja Kekkonen niin tekivät, mutta tuskinpa hekään ihan kaikkea.
Kun kumpikin ehdokkaista on jotenkin kytköksissä omaan tieteenalaani, kansainvälisen politiikan tutkimukseen, katson kumpaakin ehdokasta siinä valossa.
Haaviston tieteelliset näytöt ovat olemattomat, mutta hänenkin puheitaan ja kokemustaan voidaan tarkastella tieteenalan valossa.
Alexander Stubb puolestaan on tutkijakoulutuksen hankkinut, itse asiassa monia aloja opiskellut henkilö. Akateemisen laatutason arviointi on oma asiansa, joka ei tähän kuulu, mutta ”monitieteilijänä” hän on varsin hyvä perinteisen kansainvälisten kysymysten tieteidenvälisyyden edustaja.
Haavisto ei näytä olevan kovinkaan tietoinen siitä, että hänen puheissaan ja toiminnoissaan on mukana keskenään kovinkin ristiriitaisia elementtejä, joista sotilaallisen turvallisuuden rooli on saanut tai saamassa kovinkin keskeisen sijan.
Stubb puolestaan näyttää edustavan yllättävän hyvin ”englantilaisen” realismin ajattelutapaa. Hän kutsuu sitä itse ”arvoperustaiseksi realismiksi” (tai idealistiseksi realismiksi), jossa valtioiden nähdään taistelevan keskenään vallasta ja turvallisuudesta, mutta sekä arvoja että yhteistyötä (erityisesti diplomatiaa) kunnioittaen.
Jopa niin, että hänen visiossaan ihmiskunnan suurten ongelmien (muun muassa ilmastokysymys) hoitaminen vaatii yhteistyötä joskus jopa ”pahisten” kanssa.
Nato-myönteisyys tai asevoiman muodostaman pelotteen tiukka korostaminen eivät sulje kokonaan pois noita muita elementtejä.
Elämme nyt todella vaarojen maailmassa, vielä enemmän kuin kylmän sodan kuumimpana aikana. Aikaisemmin on selvitty ulko- ja turvallisuuspoliittisen harkintakyvyn ja kansalaisten sydämistä kumpuavan terveen ajattelun ja yhteistyökyvyn avulla. Sitä taatusti tarvitaan myös tulevina vuosina.
Vilho Harle
politiikan tutkimuksen (kansainvälinen politiikka ja valtio-oppi) eläkkeellä oleva professori
Mielipideosastolla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia.
Voit jättää mielipidekirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/