Miksi Suomessa ei lähdetä barrikadeille, vaikka maa keikkuu työttömyystilastojen kärjessä? – Tutkija kommentoi
Keski- ja Etelä-Euroopassa on nähty syksyn aikana suuria mielenosoituksia, joissa on kuulunut kansan huoli niin nykytilanteesta kuin tulevaisuudestakin. Erityisesti nuoret ovat suunnanneet kaduille muun muassa Ranskassa ja Saksassa.
Suomi on kärkkynyt EU:n työttömyystilastojen kärkipäässä jo pitkään, mutta vastaavaa Euroopassa nähtyä kansan liikehdintää ei ole täällä ollut.
Yli 10 000 ihmisen mielenosoitus on Suomessa ylipäätään harvinaisuus, huomauttaa STT:lle yhteiskuntatieteiden tohtori Georg Boldt Helsingin yliopistosta.
Helsingin Senaatintorin suurimmat mielenosoitukset on nähty yleislakon aikaan vuonna 1956 ja laman iskettyä vuonna 1991.
– Tämmöiset megamielenosoitukset ovat Suomessa aika epätavallisia, Boldt sanoo.
Edellisen kerran Suomessa nähtiin yli 10 000 ihmisen mielenosoitus yli kaksi vuotta sitten järjestetyssä, hallituspolitiikkaa vastustaneessa Stop nyt! -mielenosoituksessa, jonka takana olivat ammattiliitot SAK ja STTK.
Boldtin mukaan suurmielenosoitusten järjestäjiä ovat Suomessa usein olleet ammattiliitot.
– Tällaiset mielenosoitukset vaativat resursseja, mitä ammattiliitoilla perinteisesti on, ja heillä on myös kokemusta mielenosoitusten järjestämisessä.
Viime vuosina Suomessa on nähty paljon erilaisten sosiaalisten liikkeiden järjestämiä pienempiä mielenosoituksia, joissa on saattanut olla paikalla muutamia tuhansia ihmisiä.
Boldt kokeekin, että kyse ei ole siitä, etteivätkö suomalaiset osoittaisi mieltä, vaan perinteiset suurmielenosoitusten järjestäjät eivät ole järjestäneet mielenosoituksia.
– Mielenosoitus ei synny tyhjästä. Se pitää järjestää.
Viikonloppuna elinkustannusten nousua vastustanut Nuoriso kaduille! -mielenosoitus keräsi Helsingissä noin 200 osallistujaa.

1990-luvun alussa iskenyt lama saapui melko nopeasti, mikä varmasti lisäsi ihmisten intoa lähteä kaduille.
Suuria mielenosoituksia 2000-luvulla on ollut Irakin sodan vastustamiseksi vuonna 2003 ja rasismin vastustamiseksi vuonna 2016.
Taloudellinen kurjuus ja köyhyys ovat 2020-luvulla enemmänkin hiipineet hiljalleen yhä useamman ihmisen elämään ilman suurempaa yksittäistä romahdusta.
Suomessa nuoret aikuiset ovat koko elämänsä kokeneet kurjistamispolitiikkaa, Boldt sanoo.
– Leikkaamisesta on puhuttu jatkuvasti. Ihmiset ovat tottuneet sellaiseen, ja moni ei ole kokenut mitään muuta. Silloin on vaikeaa myös haaveilla jostain muusta.
Boldtin mukaan nyky-yhteiskunta on myös huomattavasti yksilökeskeisempi kuin vaikkapa vielä 1990-luvulla. Poliittiseen toimintaan lähtiessä mietitään yhä enemmän omaa hyötyä.
– Se yhteisö itsessään ei välttämättä riitä, jotta ihmiset lähtisivät liikkeelle.
Suomessa on kaikesta huolimatta pitkä mielenosoittamisen kulttuuri, vaikka suuria mielenosoituksia harvoin nähdäänkään. Suomalainen mielenosoituskulttuuri eroaa kuitenkin paljon Etelä-Euroopasta.
– Jos katsoo kuvia isoista vanhoista mielenosoituksista, niin ihmiset seisovat hirveän kurinalaisesti riveissä, on banderollit ja kaikki on hyvin järjestäytynyttä.
Esimerkiksi Ranskassa syksyllä nähty mellakointi, kuten poliisin kanssa yhteen ottaminen tai tulipalojen sytyttäminen, ei ole koskaan ollut suosittua Suomessa, vaikka häiriötä aiheuttava mielenosoittaminen on yleistynytkin.
Tämä johtuu Boldtin mukaan paljolti siitä, että mielenosoitusten järjestäjinä ovat usein olleet juuri ammattiliittojen kaltaiset kansalaisjärjestöt.
– Sellaista häiritsevää toimintaa ei pitkään aikaan kauhean hyvällä katsottu Suomessa. Se ei ollut se tyyli, jota käytettiin mielenosoituksissa.
– Osittain myös sen takia, että mielenosoitukset eivät ole liittojen ja edunvalvontajärjestöjen ensisijainen vaikuttamistapa ja häiriötä aiheuttavat mielenosoitukset vaikuttaisivat negatiivisesti heidän poliittisiin neuvottelukanaviin.