Historia | Kun liittolainen aiheutti verilöylyn – Mers-el-Kébirin tragedia traumatisoi Ranskan ja Britannian suhteet vuosikymmeniksi

Kesäkuussa 1940 Euroopan mahtavimpiin sotilasvaltioihin kuulunut Ranska sortui natsi-Saksan hyökkäyksessä vain kuudessa viikossa.

Armeijan mureneminen ja miljoonien siviilien sekasortoinen pako täyttivät tiet Pohjois-Ranskasta etelään ja syöksivät maan poliittisen johdon syvään kriisiin. Romahduksesta seurasi kaksi toisiinsa kietoutunutta ja syvästi traumaattista tapahtumaa: marsalkka Philippe Pétainin johtaman Vichyn hallinnon synty ja heinäkuinen verilöyly Mers-el-Kébirin satamassa. Nämä tapahtumat muuttivat Britannian ja Ranskan suhteet vuosikymmeniksi.

Kun saksalaiset panssarivaunut lähestyivät Pariisia ja Ranskan hallitus vetäytyi Bordeaux’hon, käytiin kulisseissa raivoisaa kamppailua maan tulevaisuudesta.

Ensimmäistä linjaa edustivat ne, jotka halusivat jatkaa sotaa siirtomaista käsin yhdessä Britannian kanssa. Toista johti ensimmäisen maailmansodan legendaarinen sankari, 84-vuotias Ranskan marsalkka Philippe Pétain.

Pétainille, joka oli saavuttanut myyttisen maineen ”Verdunin leijonana” vuonna 1916, sota oli käytännössä hävitty. Hän näki Ranskan sotilaallisen katastrofin taustalla Kolmannen tasavallan poliittisen hajanaisuuden ja yhteiskunnallisen rappeutumisen.

Pétain uskoi, ettei maalla ollut muuta vaihtoehtoa kuin pyytää Saksalta aselepoa säilyttääkseen edes jonkinlaisen itsenäisen Ranskan. Hänelle Ranskan maaperältä pakeneminen oli vastuun pakoilua; sotilaan ja valtiomiehen paikka oli jäädä jakamaan kansansa kärsimys.

Kesäkuun 16. päivänä Pétain nimitettiin pääministeriksi. Seuraavana päivänä nuori prikaatikenraali Charles de Gaulle lensi Lontooseen, ja 18. kesäkuuta hän piti kuuluisan radiopuheensa, jossa hän kehotti ranskalaisia jatkamaan taistelua. Pétainin hallitus oli puolestaan jo päättänyt pyytää Saksalta aselepoa, ja neuvottelut etenivät nopeasti.

Aseleposopimus allekirjoitettiin 22. kesäkuuta samassa junavaunussa Compiègnessa, jossa Saksa oli joutunut allekirjoittamaan vuoden 1918 aselevon. Sopimus oli Ranskalle tyly. Pohjois- ja Länsi-Ranska joutui Saksan miehittämäksi, kun taas maan etelä- ja itäosaan jäi Vichyn hallinnon alainen niin sanottu vapaa vyöhyke.

Heinäkuussa Ranskan parlamentti kokoontui Vichyssä ja myönsi 10. heinäkuuta Pétainille täydet valtuudet uuden perustuslain laatimiseen. Kolmas tasavalta lakkasi käytännössä olemasta, ja sen tilalle syntyi Ranskan valtio (État français), jota alettiin kutsua Vichyn Ranskaksi.

Vichy oli autoritaarinen ja yhteistyöhaluinen hallinto. Pétain korvasi tasavallan tunnuksen ”Vapaus, tasa-arvo, veljeys” uudella iskulauseella ”Työ, perhe, isänmaa”. Hallinto alkoi myös säätää omia juutalaisvastaisia lakejaan ilman, että Saksa oli niitä suoraan määrännyt. Ensimmäinen laki (Statut des Juifs) säädettiin jo lokakuussa 1940.

Pétain näki itsensä kansansa isällisenä suojelijana, kun taas pääministeri Pierre Laval ajoi Saksaan tukeutuvaa yhteistyöpolitiikkaa ja pyrki varmistamaan Ranskalle mahdollisimman vahvan aseman Hitlerin uudessa Euroopassa.

Vichyn hallinnon suurin valttikortti oli Ranskan moderni laivasto. Aseleposopimuksen ehtojen mukaan Ranskan laivaston oli pysyttävä Ranskan hallinnassa ja oltava aselepotilassa, mutta britit pelkäsivät, että saksalaiset voisivat myöhemmin ottaa alukset haltuunsa. Hitler oli lisäksi ilmoittanut, ettei Ranskan laivastoa käytettäisi Britanniaa vastaan.

Lontoossa näihin lupauksiin ei luotettu. Toukokuussa pääministeriksi noussut Winston Churchill seurasi Ranskan romahdusta kauhun vallassa. Saksa hallitsi Euroopan rannikkoa Norjasta Ranskan Atlantin-rannikolle, ja Britannian taistelu sekä Atlantin merisota olivat alkamassa.

Churchill pelkäsi, että Ranskan laivaston raskaat alukset voisivat päätyä Saksan tai Italian käsiin. Se muuttaisi Välimeren ja Atlantin voimasuhteita ja uhkaisi Britannian meriyhteyksiä. Churchill teki siksi tuskallisen päätöksen käynnistää operaation Ranskan sota-alusten riisumiseksi aseista, haltuun ottamiseksi tai tarvittaessa tuhoamiseksi kaikkialla maailmassa.

Päähuomio kohdistui Algerian rannikolla sijaitsevaan Mers-el-Kébirin laivastotukikohtaan, jonne oli ankkuroituna Ranskan Atlantin-laivaston tärkeimpiä yksiköitä: modernit taistelulaivat Dunkerque ja Strasbourg, vanhemmat taistelulaivat Provence ja Bretagne, vesilentokoneiden emälaiva Commandant Teste sekä useita hävittäjiä.

Britannia kokosi Gibraltarilla laivasto-osasto Force H:n, jota komensi amiraali James Somerville. Osaston tärkeimpiin aluksiin kuuluivat taisteluristeilijä HMS Hood, taistelulaivat HMS Valiant ja HMS Resolution sekä lentotukialus HMS Ark Royal. Somervillen tehtävä oli poikkeuksellisen vastenmielinen: hänen oli asetettava entiset aseveljensä mahdottoman valinnan eteen.

Varhain aamulla 3. heinäkuuta 1940 Force H saapui Mers-el-Kébirin edustalle. Somerville ei mennyt itse tapaamaan Ranskan laivaston komentajaa, amiraali Marcel-Bruno Gensoulia. Neuvottelijaksi lähetettiin kapteeni Cedric Holland, joka tunsi ranskalaisia upseereita ja puhui sujuvaa ranskaa.

Holland vei Gensoulille Britannian hallituksen uhkavaatimuksen. Ranskalaiset alukset saattoivat liittyä britteihin, purjehtia brittiläiseen satamaan tai siirtyä kauemmas Britannian ulottuvilta esimerkiksi Yhdysvaltain hallintaan.

Vaihtoehtona oli alusten riisuminen aseista tai niiden upottaminen itse. Ellei hyväksyttävää ratkaisua syntyisi, britit käyttäisivät voimaa. Alkuperäisessä ehdotuksessa oli määräaika, jonka puitteissa Ranskan oli ryhdyttävä toimiin.

Gensoul pantiin ahtaalle. Ranskan merivoimien komentaja François Darlan oli kieltänyt laivaston luovuttamisen briteille, eikä Gensoul halunnut taipua aseistetun entisen liittolaisen uhkavaatimukseen. Hän myös välitti Bordeaux’hon puutteellisen kuvan brittiläisten ehdotuksista.

Erityisesti mahdollisuus siirtyä Ranskan hallinnassa Martiniqueen tai Yhdysvaltain vesille ei välittynyt Pariisiin siinä muodossa, jossa se olisi voinut vaikuttaa päätökseen.

Ajan käydessä vähiin Churchill määräsi asian ratkaistavaksi. Kello 17.54 brittien 15-tuumaisten tykkien ensimmäiset laukaukset repivät Mers-el-Kébirin satamaa.

Ranskalaiset alukset olivat ahtaassa satamassa ja niiden liikkuminen oli vaikeaa. Dunkerquen ja Strasbourgin päätykit oli sijoitettu kahteen etummaiseen nelitykkitorniin, mikä vaikeutti niiden käyttöä brittejä vastaan alusten ollessa satamassa.

Brittien tulitus aiheutti nopeasti katastrofin. Taistelulaiva Bretagne sai osuman ammusvarastoonsa, räjähti ja upposi. Aluksella kuoli 977 merimiestä. Dunkerque ja Provence vaurioituivat pahoin, ja Provence ajautui matalikolle.

Kaaoksen keskellä taistelulaiva Strasbourg onnistui irrottautumaan ja pakenemaan avomerelle. Se pääsi myöhemmin Touloniin. Mers-el-Kébirin taisteluissa ja niitä seuranneissa tapahtumissa sai surmansa yhteensä noin 1 300 ranskalaista merimiestä. Britannian puolella tappiot jäivät kahteen kuolleeseen.

Tieto Mers-el-Kébiristä oli Ranskalle valtava shokki. Vain viikkoja aiemmin Ranskan armeija oli taistellut brittien rinnalla ja Ranskan laivasto oli osallistunut Dunkerquen evakuoinnin suojaamiseen. Nyt entinen liittolainen oli ampunut ranskalaisia sota-aluksia. Vichyn propaganda käytti iskua hyväkseen lietsoakseen brittivastaisuutta.

Ranskan hallitus päätti 4. heinäkuuta katkaista diplomaattisuhteet Britanniaan. Vichy myös määräsi vastatoimia Gibraltaria vastaan. Ensimmäinen Ranskan ilmahyökkäys tehtiin jo heinäkuussa, ja suurempi pommitus toteutettiin syyskuussa.

De Gaullekin järkyttyi iskusta syvästi. Hänen asemansa brittien suojeluksessa vaikeutui, mutta hän ei katkaissut yhteistyötä Britannian kanssa. Päinvastoin hän alkoi nopeasti perustella ranskalaisille, miksi taistelua Saksaa vastaan oli jatkettava Mers-el-Kébiristä huolimatta.

Churchillille isku oli tuskallinen mutta hänen näkökulmastaan välttämätön osoitus siitä, ettei Britannia aikonut antautua tai sallia Ranskan laivaston joutumista Saksan käyttöön.

Mers-el-Kébir vahvisti Britannian kuvaa maana, joka oli valmis jatkamaan sotaa yksin. Se oli tärkeä poliittinen viesti myös Yhdysvalloille. Yhdysvaltain ja Britannian yhteistyö syveni vaiheittain: Destroyers-for-Bases-sopimus solmittiin syyskuussa 1940 ja Lend-Lease käynnistyi vuonna 1941.

Marraskuussa 1942 liittoutuneet nousivat maihin Pohjois-Afrikassa. Saksan miehityksen laajentuessa myös aiemmin miehittämättömälle Ranskan alueelle saksalaiset päättivät ottaa Touloniin sijoitetun Ranskan laivaston haltuunsa. Ranskalaiset toteuttivat kuitenkin ennalta laaditun suunnitelman ja upottivat omat aluksensa.

Toulonin satamaan upposi 27. marraskuuta kaikkiaan 77 alusta, niiden joukossa Dunkerque ja Strasbourg. Saksalaiset eivät näin saaneet haltuunsa Ranskan tärkeimpiä taistelulaivoja.

Sodan jälkeen Vichyn johtajat joutuivat oikeuteen. Pierre Laval teloitettiin lokakuussa 1945, ja Charles de Gaulle muutti Pétainin kuolemantuomion elinkautiseksi vankeudeksi. Pétain kuoli vankilassa Île d’Yeun saarella vuonna 1951.

Mers-el-Kébir jätti pitkän arven Ranskan ja Britannian suhteisiin. Sen merkitys näkyi sodan aikana ennen kaikkea siinä, että Ranskan ja Britannian välinen luottamus rikkoutui juuri hetkellä, jolloin molemmat maat olivat taistelleet yhdessä Saksaa vastaan.

Vuoden 1940 tapahtumat jättivät varmasti jälkiä De Gaullen poliittiseen ajatteluun, mutta liian suoria johtopäätöksiä ei kannata vetää.

De Gaullen ajama strateginen itsenäisyys, Ranskan oma ydinase Force de frappe ja vetäytyminen Naton integroidusta sotilaskomennosta vuonna 1966 liittyivät laajempaan pyrkimykseen säilyttää Ranskan strateginen autonomia suhteessa Yhdysvaltoihin ja Natoon.

De Gaullen Britannian jäsenyyden vastustus Euroopan talousyhteisössä puolestaan liittyi hänen käsitykseensä Euroopan ja Ranskan asemasta sekä huoleen yhteisön muuttumisesta liian atlanttiseen suuntaan.