Lukijalta: Kuka vastaa, kun apua ei enää saa?
Suomessa ollaan tekemässä ratkaisuja, joiden vaikutukset eivät jää hyvinvointialueiden talouslukuihin. Ne näkyvät hoitoon pääsyssä, turvallisuudessa ja ihmisten luottamuksessa yhteiskuntaan.
Helsinkiä ja Vantaa-Keravaa lukuun ottamatta muut hyvinvointialueet ovat joutumassa yhteistoimintaneuvottelujen piiriin. Toimet koskevat noin 150 000 työntekijää, ja vuosina 2027–2028 yli 10 000 työntekijän työsuhteen arvioidaan päättyvän.
Jos kehitys toteutuu näin, kyse ei ole enää hallinnollisesta sopeutuksesta vaan palvelujärjestelmän merkittävästä supistumisesta.
Valtiovarainministeriön mukaan hyvinvointialueiden yleiskatteiseksi rahoitukseksi ehdotetaan vuodelle 2027 noin 27,5 miljardia euroa. Rahoitus kasvaa noin 340 miljoonaa euroa, mutta samalla palvelutarpeen kasvusta huomioidaan vuodesta 2027 lähtien vain 60 prosenttia.
Vuoden 2025 tilinpäätöksiin perustuva jälkikäteistarkistus vähentää rahoitusta noin 394 miljoonaa euroa.
Tässä on vakava ristiriita. Väestö ikääntyy ja palvelujen tarve kasvaa, mutta rahoitus ei seuraa kehitystä täysimääräisesti. Ikäihmisten palvelut ovat jo monin paikoin paineessa. Kun henkilöstöä vähennetään ja palveluja keskitetään, jonot kasvavat ja hoitoon pääsy vaikeutuu.
Seuraukset eivät välttämättä näy heti budjettitaulukossa. Ne voivat näkyä myöhemmin päivystysten kuormittumisena, raskaampana hoidon tarpeena ja ihmisten jäämisenä kokonaan ilman tarvitsemaansa apua. Lopulta hintaa maksetaan sekä rahassa että inhimillisesti.
Myös pelastustoimen tilanne vaatii erityistä huomiota. Suomessa ei voida hyväksyä kehitystä, jossa pelastusresurssit ovat liian kaukana ihmisistä ja apu tulee vasta, kun vahinko on jo tapahtunut. Nopealla vasteajalla voi olla ratkaiseva merkitys ihmishengen pelastamisessa.
Kaikkein vaarallisin suunta olisi yhteiskunta, jossa hoidon saaminen riippuu yhä enemmän omasta varallisuudesta. Varakas voi hakea palvelunsa yksityiseltä, mutta pienituloinen joutuu odottamaan julkista palvelua viikkoja tai kuukausia. Silloin yhdenvertaisuus ei enää toteudu käytännössä.
Siksi eduskunnassa on nyt peiliin katsomisen paikka. Rahoituslaskelmia ei pidä rakentaa mekaanisesti vanhojen toteumien varaan, jos todellinen palvelutarve on muuttunut. Rahoitusmallin on seurattava ihmisten tarpeita – ei päinvastoin.
Säästöjä voidaan joutua tekemään, mutta säästämisen rajat tulevat vastaan silloin, kun ihmisen turvallisuus, hoito ja ihmisarvo alkavat vaarantua.
Hyvinvointialueiden onnistumista ei mitata sillä, kuinka paljon rahaa saadaan leikattua. Se mitataan sillä, saako ihminen apua silloin, kun hän sitä tarvitsee.
Nyt on muutoksen paikka. Ennen kuin palvelukriisistä tulee luottamuskriisi.
Pauli Kankaanpää
Etelä-Pohjanmaan hyvinvointialueen vanhusneuvoston puheenjohtaja
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/