Lukijalta: Miksi EKP kehittää maksuvälinettä, jota kukaan ei halua?
Euroopan keskuspankki (EKP) jo vuosia valmistellut vähittäismarkkinoiden käyttöön suunniteltua digitaalista keskuspankkirahaa. Kyse ei ole pienimuotoisesta teknologiapäivityksestä, vaan koko eurojärjestelmän rahateknologian ja institutionaalisen arkkitehtuurin uusimisesta – todennäköisesti suurimmasta sitten fyysisen euron lanseerauksen.
Tästä huolimatta kansalaiskeskustelua muutoksesta ei juurikaan näy, kansalaisjärjestöt eivät vaikuta olevan kiinnostuneita muutoksen vaikutuksista ihmisiin, akateemisen maailman kriittiset analyysit loistavat poissaolollaan, aiheen käsittely mediassa on sirpaleista ja koko hankkeen poliittinen merkitys on jäänyt pimentoon.
Julkisuudessa digitaalista euroa eli digieuroa on kuvattu maksamisen modernina muotona ja teknologisena edistysaskeleena, joka vahvistaisi Euroopan strategista autonomiaa ja tarjoaisi vaihtoehdon amerikkalaisille maksukorteille.
On totta, että kriittinen riippuvuus yhdysvaltaisista maksujärjestelmistä herättää perusteltuja geopoliittisia kysymyksiä. Mutta mihin konkreettiseen ongelmaan digieuro on ratkaisu?
Eurooppalainen maksamisen kenttä on pirstaleinen – ei siksi, että se olisi tehoton, vaan koska heijastaa markkinakohtaista kehitystä, paikallisia valintoja ja sääntelyvaltaa. Tähän hajanaisuuteen liittyy sekä merkittäviä etuja että suuria haittoja hieman näkökulman mukaan.
Haasteena on ollut löytää tasapaino: kuinka säilytetään kilpailullisuus ja pidetään kiinni eurooppalaisille tärkeistä arvoista, samalla kun vahvistetaan maksujärjestelmän kokonaisvaltaista luotettavuutta, yhteensopivuutta ja suvereniteettia.
Tästä näkökulmasta digieuro ei välttämättä ole ainoa ratkaisu, vaan yksi kilpaileva lähestymistapa: rahamonopolistin määrittelemä keskitetty hallinnollinen hanke, jonka markkinaperustainen tarve jää varsin epäselväksi.
Digieuro ei ole vain yksi maksuväline muiden joukossa, koska sen asema on perustavanlaatuisesti erilainen kuin yksityisten toimijoiden maksupalvelut tai jopa käteinen itse.
Se on uusi järjestelmäjohtoinen rahan muoto, jossa yhdistyvät lainsäädännölliset, teknologiset ja rahapoliittiset etuoikeudet digitaalisessa muodossa. Se on suoraan EKP:n taseessa olevaa digitaalista tilivaluuttaa vähittäismarkkinoille.
Tämän lisäksi se avaa mahdollisuuksia käyttörajoituksiin, jäljitettävyyteen ja jopa ohjelmoitavuuteen. Keskuspankkimaailman huippujohtajat, kuten BIS:in Agustín Carstens ja IMF:n Bo Li, ovat todenneet tämän avoimesti. Kuka voi taata, ettei digieuro tulevaisuudessa muutu ehdolliseksi ja ohjelmoitavaksi välineeksi?
EKP ei ole ainoastaan toistaiseksi esittänyt vakuuttavaa institutionaalista takuurakennetta, joka sulkisi pois esimerkiksi ohjelmoitavuuden riskit myös poikkeusoloissa tai poliittisissa kriiseissä.
Digieuro ilmentää tarvetta suojella Eurooppaa korttijäteiltä ja valtiollisilta toimijoilta ja bitcoinilta. Maksujärjestelmät ovat entistä suuremmissa määrin osa suurta kansainvälisen politiikan peliä, vaikka koko järjestelmä edelleen nojaa dollarin kansainväliseen varantovaluutta-asemaan.
Euroalueelta ei kuitenkaan löydy selvää toiminnallista tarvetta tällaiselle uudistukselle. Markkinat ovat tähän asti reagoineet hitaasti, kansalaiset epäilevästi: EKP:n omat kuluttajatutkimukset osoittavat, että jopa kaksi kolmesta ei aio käyttää digieuroa.
Yksityinen yritys pysäyttäisi tällaisessa tilanteessa kehityshankkeensa ja arvioisi strategian uudelleen. Miksi EKP ei ole jo tehnyt samoin? Digieuro vaikuttaa enemmän pakon sanelemalta kuin kuluttajalähtöiseltä ratkaisulta. Mihin perustuu EKP:n vahva sitoutuminen rahauudistukseen, jonka tarpeellisuudesta ei ole näyttöä?
Valaiseva esimerkki löytyy Nigeriasta. Maan keskuspankki lanseerasi joitakin vuosia sitten oman digirahan, eNairan, ja yritti eri keinoin kiihdyttää uuden rahan käyttöönottoa. Vastareaktio oli voimakas: käyttö on jäänyt marginaaliseksi, nostoautomaattien käyttörajoituksia ja monenlaisia levottomuuksia. Tulokset ovat laimeita.
EKP:n pääjohtaja Christine Lagarde on hiljattain antanut ymmärtää, että Kiinan digivaluutan, e-CNYn, käyttöönotosta voisi olla myös Euroopassa opittavaa.
Digieuroa on kutsuttu ”digitaaliseksi käteiseksi”, jopa Euroopan talouden ”ankkuriksi”. Molemmat väitteet ovat hataralla pohjalla. Käteinen on nimetön, esteetön, vapaasti siirrettävä, välitön, sensuroimaton ja laajalti hyväksytty. Digieuro taas on ehdollinen, keskitetysti hallinnoitu ja mahdollisesti rajoitettu.
Se ei ole tekninen jatkumo käteiselle, vaan kokonaan uusi järjestelmä, joka ei täytä käteisen määritelmää.
Digieuro ei ole toisaalta myöskään tarpeellinen ”talouden ankkurina”. Keskuspankkijärjestelmä nimittäin ankkuroi talouden jo nyt liikepankkien keskinäisen maksuliikenteen ja keskuspankkivarantojen avulla. Mistä syntyy tarve ankkuroida talous uuteen, digitaaliseen fiat-rahan muotoon?
Monet maat, kuten Yhdysvallat, Tanska ja Iso-Britannia, ovat toistaiseksi torjuneet vähittäismarkkinoiden digitaalisen keskuspankkirahan tai vetäytyneet siitä. EKP on edelleen liikkeellä – ei markkinoiden ohjaamana, vaan hallintojärjestelmän omasta sisäisestä logiikasta johtuvista syistä.
Taustalla on pyrkimys vahvistaa Euroopan ”strategista autonomiaa”, mutta tämä ei ole ainoa mahdollinen tapa vahvistaa Eurooppaa epävarmoina aikoina. Avoimet rajapinnat, yhteiset standardit ja yksityisen sektorin fintech-innovaatiot voivat tarjota kestävämmän ja joustavamman ratkaisun.
Strategista autonomiaa ei saavuteta kopioimalla muiden maiden valvontamalleja tai luomalla eurooppalaista versiota digitaalisesta Panoptikonista.
EKP:n ensisijainen tehtävä on ylläpitää hintavakautta, ei kilpailla kuluttajamarkkinoilla maksusovellusten tarjoajana. Digieuro saattaa siirtää EKP:n roolia neutraaliksi oletetusta, teknokraattisesta rahatalouden ankkurista kohti aktiivista geotaloudellista toimijaa.
Tämä ei ole vain tekninen laajennus keskuspankin toimenkuvaan, vaan rakenteellinen siirtymä, joka voi herättää kysymyksiä keskuspankin riippumattomuudesta. Kun keskuspankki tuottaa vähittäismarkkinoiden maksuvälineitä, se ei toimi enää vain rahapolitiikan piirissä, vaan toimii suoraan ruohonjuuritasolla.
Tämä kehitys hämärtää keskuspankin oletettua eroa poliittisiin toimijoihin ja voi pitkällä aikavälillä vaikuttaa sen uskottavuuteen.
Euroopassa digieuroa kehitetään muodollisesti eri arvopohjalta kuin esimerkiksi eräissä Afrikan ja Aasian maissa, ei teknologinen infrastruktuuri sinänsä estä samanlaista vallankäyttöä – se vain tekee siitä mahdollisen.
Raha ei ole vain maksuväline, vaan se on ihmisten toimintakyvyn ja päätöksenteon väline monimutkaisessa spontaanissa järjestyksessä. Se tarjoaa ihmisille mahdollisuuden valita, säästää, rakentaa ja huolehtia omistaan.
Rahan hallintatapa ei ole yhdentekevä seikka, koska kun raha muuttuu, myös ihmisen mahdollisuudet toteuttaa itseään ja ilmaista tahtoaan maailmassa muuttuvat.
Keskuspankkien uudet digitaaliset rahamuodot on nähtävä osana laajempaa yhteiskunnallista murrosta, jossa julkisen vallan rooli ihmisten arjessa kasvaa lähes taukoamatta. Euroopalla ei ole varaa rakentaa rahajärjestelmää, joka perustuu oletukseen keskusjohtoisten rahauudistusten ylivertaisuudesta.
Euroopan olisi keskusvaltaisuuden sijaan suojeltava yksilönvapauksia, rahapoliittista jatkuvuutta ja markkinaehtoisia innovaatioita kansainvälisen asemamme vahvistamiseksi.
Nyt on oikea hetki pysähtyä ja kysyä tärkeitä kysymyksiä: Ketkä digieuroa tarvitsevat – ja ketä vastaan sitä voidaan käyttää? Mitä kaikkea tavallinen maksaja voi digieurolla voi tehdä, mitä nykyisillä maksuvälineillä hän ei voi – ja miksi tästä seuraa tarve uuden, keskitetyn rahajärjestelmän rakentamiselle?
Thomas Brand
tutkimusjohtaja, Coinmotion Oy
Tällä palstalla Suomenmaan lukijat voivat käydä avointa keskustelua mieltään askarruttavista ajankohtaisista aiheista. Toimituksella on oikeus editoida kirjoituksia. Voit jättää kirjoituksen osoitteessa: https://www.suomenmaa.fi/kategoria/mielipide/