Petsamo – maa jota ei enää ole
Menetetty. Unohtumassa. Luonto raiskattu. Meri, joet ja järvet romua täynnä. Haudat hävitetty.
Näin kertovat ihmiset, entistä Petsamoa hakeneet. Itkeneet kaiken nähtyään ja kääntyneet pois.
Petsamo-seuran julkaisema Turjanmeren maa –Petsamon historia 1920-1944 kertoo, ei ainoastaan Petsamon ja petsamolaisten tarinan, vaan historiikin lopussa koruttomasti ja todesti, miten ja missä kaikesta selvittiin.
Valinnan varaa ei juuri ollut. Noin neljän tuhannen ihmisen kohtalo ei suuremmin kiinnostanut valtiovaltaa ja sen päättäjiä. Menetetty omaisuus ja menetetty maa mitätöitiin.
Väki asutettiin lähinä Lapin lääniin raivaamattomaan korpeen tekemään leipää metsästä ja vetisistä soista. Nälkä ei loppunut evakkoretkeen. Pakko oli yrittää. Lapset ja nuoret raatoivat ympäripyöreitä päiviä vanhempiensa kanssa.
Talot rakennettiin, karjaa hankittiin ja pellot raivattiin. Sekin päivä nähtiin, kun ensimmäinen ohrapelto valmisti satonsa puitavaksi.
Ensimmäinen oman pellon leipä
En koskaan unohda isäni ilmettä elokuisena iltana, auringon laskiessa, pellon ääressä, kun hän viljaa katsellessaan sanoi hiljaa ja nöyrästi: ”Huomenna sen voi niittää. Saamme ensimäisen oman pellon leivän.” Me selvisimme, useimmat meistä eloon jääneistä.
Sodasta ei juuri puhuttu. Ei monista ja monenlaisista evakko- ja pakoretkistä. Ei kuolleista lapsista. Ei poltetuista kodeista. Ne asiat puhuttiin paljon myöhemmin.
Olen jälkeenpäin ajatellut, että selvisime hiljaisen, kätketyn raivon avulla. jolla oli juurensa pettymyksissä, pelossa ja vimmaisessa elämisen tahdossa ja unelmissa sittenkin paremmasta huomisesta. Oli rauha. Se riitti.
Varejoella laulettiin paljon
Petsamolaiset Tervolassa, Varejoen kylässä kaiken raadollisen raadannan keskellä lauloivat paljon. Kirjoittivat tuntojaan tarinoiksi, runoiksi ja lauluiksi. Kokoontuivat yhteen, perustivat yhdistyksiä, auttoivat toisiaan ja juuri, kun kaikki näytti olevan kohtuullisen hyvin, joutuivat jättämään kotinsa.
Pellot eivät elättäneet enää aikuistuvaa nuorisoa eikä heidän vanhempiaan. Työ ja koulutus oli haettava muualta.
Varejoen historia – rakentamisesta tyhjentymiseen – oli ajassa sama kuin aika Petsamossa, noin 20 vuotta. Toki Varejoella asutaan eletään vieläkin. Muutama maahan uskova viljelee vielä peltoja ja kasvattaa karjaa, pitää meille kylää.
Käymme siellä kesäisin. Kukitamme vanhempiemme haudat ja puheleme hiljakseen menneistä ja tulevista ja me laulamme. Yksin ja yhdessä. Meistä tuli vastuullisia kansalaisia Suomeen ja Ruotsiin. Me koulutimme itsemme aikuisina hyvin monenlaisiin ammatteihin.
Kasvoimme ketään kumartamatta
Vanhempiemme rohkeuden, uskaltamisen ja unelmien varassa kasvoimme ketään kumartamatta ja kiittämättä kirjailijoiksi, opettajiksi, asentajiksi, muurareiksi, sairaanhoitajiksi, näyttelijöiksi, tohtoreiksi ja maistereiksi. Ammatteja on koko sukupolvemme kirjo.
Tuskin mistään alle sadan savun kylästä on kulkeutunut muualle Suomeen niin monta kirjailijaa ja politiikan vaikuttajaa kuin Tervolan Varejoelta.
Nyt meillä kaikilla vielä elossa olevilla Petsamossa syntyneillä on ilta. Ikä tekee ihmisestä suojattoman mennyttä vastaan. Uniin ja arkeen nousevat kätketyt, raskaat ajat ja asiat. Kannamme itsessämme myöskin vanhempiemme pelot ja pettymykset.
Mehän synnyime siihen kaikkeen
Sota ja kaikki se mitä ei lapsena voinut ymmärtää, on särkynä luissa ja sydämissä.
Itkemme kun itkettää, mutta olemme kiitollisia elämästä, joka on antanut paljon. Tulee se aamu ja päivä, jossa elämänikäinen kaipaus vie meidät kaikki kotiin.
Tuulia Koskinen
Kirjoittaja on syntynyt Petsamossa 1937.