Mannerheimin tulikasteesta 120 vuotta – Suomen marsalkka ehti toimia myös kasakkajoukon päällikkönä
Suomi oli vuodesta 1809 vuoteen 1917 itsehallinnollinen eli autonominen suuriruhtinaskunta. Suomi oli osa Venäjää sen kautta, että maan valtionpäämies eli Suomen suuriruhtinas oli Venäjän keisari.
Käytännössä Venäjän hallinnolla oli keisarin ohikin paljon valtaa Suomessa. Esimerkiksi vihattu keisarin edustaja Suomessa eli kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov piti suuriruhtinaskuntaa otteessaan tiukasti edistäen maan venäläistämistä niin kutsutulla ensimmäisellä sortokaudella (1899–1905).
Venäjä oli suomalaisille toisaalta myös huikea mahdollisuus liiketoimintaan ja hallinto- tai sotilasuraan.
Tämän kulta-aikaa oli 1800-luku. Silloinen pääkaupunki Pietari oli lähellä Suomea, ja vahvalla kasvun tiellä.
Moni suomalainen sotilas teki mittavan uran Venäjän armeijassa.
Upseereita koulutettiin sekä Suomessa että Venäjällä. Suomalaisten merkityksestä kertoo se, että autonomian vuosina Venäjän kenraali- ja amiraalikuntaan kohosi jopa 500 suomalaista.
Tunnetuin heistä on kiistatta C. G. E. Mannerheim (1867–1951), myöhempi ylipäällikkö, Suomen marsalkka ja tasavallan presidentti. Hän yleni Venäjän joukoissa aina kenraaliluutnantiksi asti.

Mannerheim oli erotettu ”kurittomuuden ja moraalittomuuden” takia kadettikoulusta Suomessa. Hän sai kuitenkin jatkaa sotilasuraansa Venäjällä Nikolain ratsuväkiopistossa Pietarissa vuodesta 1887.
Mannerheim valmistui opistosta vuonna 1889 hyvillä arvosanoilla. Hän palveli tämän jälkeen eri tehtävissä, ja esimerkiksi keisarillisesta chevalierkaartista muistetaan, kuinka hän oli yksi neljästä keisari Nikolai II:sta saattaneesta kaartin upseerista keisarin kruunajaisissa vuonna 1896.
Mannerheim erikoistui lopulta hevosten asiantuntijaksi. Ratsuväenupseerina hän matkusti pitkin Eurooppaa hankkimassa hevosia, tietoja eläimistä ja valokuvaamassa niitä. Hän piti myös hevossiittolaa.
Vuonna 1904 hän pääsi ratsastuskoulun mallieskadroonan päälliköksi. Kaartin ratsumestarina hän oli nyt tulevaa uralla etenemistä ajatellen hyvissä asemissa.
Mannerheimilla oli tuossa vaiheessa asemaa, kokemusta, osaamista ja näyttöjä kyvyistään. Mutta yksi puuttui, ja se oli rintamakokemus.

Helmikuussa 1904 oli syttynyt sota Venäjän ja kasvavan saarivalta Japanin välille. Sodan, joka opittiin tuntemaan Venäjän–Japanin sotana, piti olla läpihuutojuttu vahvalle Venäjälle.
Toisin kävi. Japani otti aivan yllättäviä voittoja.
Suomessa kokemus sortokaudesta sai suurimman osan ihmisistä tunnot Japanin puolelle, vaikka Venäjän armeijassa palvelikin lukuisia suomalaisia.
Mannerheimille tilanne oli ristiriitainen. Hänen sukulaisensa ja muut yhteydet Suomessa eivät hyväksyneet Mannerheimin päätöstä lähteä vapaaehtoisena Venäjän–Japanin sotaan.
Mannerheim perusteli ratkaisunsa tarkasti. Hän korosti sitä, että sotilas joutuu väkisinkin tekemään arvojensa vastaisia valintoja, ja keisarin upseerina hänellä oli velvollisuus keisaria kohtaan.
Uralla eteneminen oli tärkeä syy niin ikään. Suomen kannalta saattoi jälkikäteen katsoa, että Venäjän kenraalikuntaan edenneen Mannerheimin kokemus oli Suomen kannalta erittäin tärkeää. Kokemus olisi jäänyt heikommaksi ilman osallistumista sotaan Japania vastaan.
Tänään 23. joulukuuta Mannerheimin tulikasteesta tuli kuluneeksi tasan 120 vuotta.
Hänet oli ylennetty everstiluutnantiksi rintamalle lähtiessään.
Pitkän matkan jälkeen syksyllä 1904 Mannerheim oli saapunut keskelle erittäin vaikeaa rintamatilannetta. Everstiluutnantti pääsi reservissä olevan rykmentin komentajan apulaiseksi. Tämä tarkoitti, että Mannerheim joutui turhautuneena odottamaan toivomaansa tositoimiin pääsemistä vielä jonkin aikaa.
Venäjällä oli Kauko-Idässä kaksi tärkeää laivastotukikohtaa. Vladivostok sijaitsi Venäjän omalla alueella, mutta polttopiste oli Port Arthur.
Kiinassa sijaitseva Port Arthur oli strategisesti erittäin keskeinen laivastotukikohta ja linnoituskaupunki. Toisin kuin Vladivostokista, Port Arthurista pääsi merelle ympäri vuoden.
Mannerheimin saapuessa sotatoimialueelle Japani piiritti Venäjän vuodesta 1897 hallussaan pitämää Port Arthuria. Mannerheimin asemapaikka oli Mukdenissa, josta oli Port Arthuriin yli 400 kilometriä.
Mannerheimin silmiin pisti vahvasti muiden upseerien asenne. Taistelumoraali oli heikko ja viinaa kului päivittäin suuria määriä.

Jouluaaton 1904 aattona Mannerheim johti 50 kaukasialaisen kasakan tiedustelupartiota.
Japanilaiset pääsivät yllättämään Mannerheimin ratsuosaston. Tuli osui muutamiin kasakoihin.
Mannerheim kuvasi, ettei pitänyt kokemusta sen paremmin miellyttävänä kuin kammottavanakaan. Raskasta oli katsoa haavoittuneiden tuskia, mutta tärkeämpää oli säilyttää oma uskottavuus.
Mannerheimia huoletti hevosensa vauhkoontuminen, mikä voisi nolata everstiluutnantin joukkojensa edessä. Hän kuitenkin sai hevosen suojaan ratsastaen itse ryhdikkäänä ja arvokkaana.
Mannerheim voitti asenteellaan kasakoiden luottamuksen, jotka halusivat juoda ryypyt komentajansa tulikasteen kunniaksi. Itselleen Mannerheim oli todistanut, että hänen upseerinhermonsa kestivät taistelun.
Kasakoista kaksi kuoli. Venäläiset ja japanilaiset erkanivat taistelusta omille teilleen jatkamatta yhteenottoa kovinkaan pitkään.

Myöhemmin Venäjän–Japanin sodassa Mannerheim kunnostautui etenkin Mukdenin taistelussa keväällä 1905, jonka johdosta hänet ylennettiin sodan jälkeen everstiksi.
Mukdenin taistelussa Mannerheimille raskainta oli rakkaan hevosen menettäminen.
Itse taistelu oli Venäjälle suuri tappio ja Japanille merkittävä voitto. Taistelun päätyttyä maaliskuussa 1905 suuret maataistelut päättyivät, vaikka sota jatkuikin vielä alkusyksyyn asti.
Mukdenin taistelusta Mannerheim joutui sotasairaalaan, mutta ei haavoittumisen vaan korvatulehduksen ja korkean kuumeen takia. Muitakin vaivoja tuli, ja hän joutui parannettavaksi myös eturauhastulehduksen, selkäkivun ja vanhan polvivamman vuoksi.
Sotasairaalassa Mannerheim tapasi muita suomalaisia. Toisen everstiluutnantin, taistelumaalari-sotakirjeenvaihtaja Hugo Backmanssonin (1860–1953) kanssa Mannerheim katsoi hyväksi kulkea sotasairaalassa vain kainalosauvojen kanssa, vaikka näille ei olisi ollut mitään tarvetta. Kenraali Nikolai Linevitsin nimittäin huhuttiin kulkevan sairaaloissa etsien palvelusta vältteleviä sotilaita, eivätkä Mannerheim ja Backmansson halunneet joutua kertomaan kiusallisista vaivoistaan, joten he esittivät haavoittuneita.
Venäjän–Japanin sodassa Mannerheim huomasi, kuinka puutteellisia armeijan kartat olivat Kauko-Idän osalta. Sodan jälkeen Mannerheim jatkoi Venäjän armeijassa tehden esimerkiksi kuuluisan kartoitus- ja vakoilumatkan Keski-Aasiaan ja Kiinaan.
Ensimmäisessä maailmansodassa Mannerheim oli jo Venäjän armeijan kenraalikunnassa. Hän johti joukkoja Itävalta–Unkarin vastaisella rintamalla taistellen myös saksalaisia vastaan.

Suomeen Mannerheim saapui pian Suomen itsenäistyttyä Venäjän vallankumouksen jälkimainingeissa. Hän nousi Suomen sisällissodassa 1918 valkoisen armeijan ylipäälliköksi Venäjän armeijan arvonsa mukaisesti kenraaliluutnanttina.
Hänet ylennettiin sodan keskellä 7. maaliskuuta ratsuväenkenraaliksi takautuvasti niin, että hänen katsottiin olleen täysi kenraali sodan ensimmäisestä päivästä 28. tammikuuta alkaen. Punaisen puolen osalta sodan katsottiin tosin alkaneen jo päivää aiemmin.
Ratsuväenkenraalina Mannerheim pysyi, sillä sotamarsalkan (1933) ja Suomen marsalkan (1942) arvot olivat virallisesti ”vain” arvonimiä.
Suomen valtionhoitajana Mannerheim toimi joulukuusta 1918 heinäkuuhun 1919. Tasavallan presidenttinä hän oli elokuusta 1944 maaliskuuhun 1946. Armeijan ylipäällikkö hän oli talvi-, jatko- ja Lapin sotien ajan 1939–1945 ja vielä rauhan aikana presidenttikautensa loppuun asti. Merkittävää oli myös hänen toimintansa puolustusneuvoston puheenjohtajana 1931–1939. Mannerheimin lastensuojeluliiton hän perusti 1920 yhdessä Sophie-sisarensa (1863–1928) kanssa.
Carl Gustaf Emil Mannerheim kuoli tammikuussa 1951 83-vuotiaana. Hänen hautajaisistaan muodostui merkittävä kansallinen tapahtuma. Suuret suomalaiset -kilpailussa 2004 Mannerheim äänestettiin kaikkien aikojen merkittävimmäksi suomalaiseksi.
Lähteitä ja lisätietoa
C. G. Mannerheim: Päiväkirja Japanin sodasta 1904–1905 sekä rintamakirjeitä omaisille, Otava 1982
Mailasalo, Juhani: Suomalaiset keisarillisessa Kiinassa, Reuna Publishing House Oy 2024
Mannerheim, Gustaf; Suomen kansallisbiografia
Kansallisbiografia, suomalaiset kenraalit ja amiraalit Venäjän armeijassa