Turkuun tahdo en
”Matkani kiireetön on, anna lapsuus takaisin mulle, Turkuun tahdo en.” Näin tulkitsi suomeksi Seija Simola vuoden 1984 Euroviisuista tutuksi tulleen Italian edustuskappaleen I treni di Tozeur.
”Piki haisee”, näin lupasi liikenne- ja viestintäministeri Lulu Ranne viime syksynä. Taakse jääneen kesän aikana autoillessani ympäri Suomen olen pistänyt tämän tyytyväisenä merkille, mutta bitumin tuoksua olisin haistellut enemmänkin.
Suomalaisten teiden kunto on surkea joka puolella. Mitä syvemmälle maaseudulle autoilee, sen heikompaan kuntoon tiet ovat menneet. Huonokuntoinen tieverkosto on turvallisuusriski.
Myös alempi tieverkko tulisi saattaa kuntoon. Olen useamman kuukauden ajan joutunut kotini läheisellä olevalla asfalttitiellä kiertämään monttuja puolelta, jos toiselta, ja pelkäämään sillan pettämistä.
Ei tarvitse mennä montaa vuotta taaksepäin, kun muutaman kilometrin päässä kodistamme, autoilija löysi itsensä joen pohjalta uudehkon autonsa kanssa sillan teräskaarirummun romahtaessa.
Onni onnettomuudessa, tästä selvittiin yhdellä lunastukseen päätyneellä autolla. Ainekset paljon suurempiin vahinkoihin olivat olemassa.
Maaseudulla asuvana ja montuista huolimatta, tunnen olevani etuoikeutettu, sillä minulla on asfalttitielle matkaa vain 900 metriä. Henkilöauton ja junan yhdistelmällä olen Helsingin ytimessä alle kolmessa tunnissa.
Kun juna on aikataulussa, en moiti ollenkaan sitä matkustusmuotona. Joudun kuitenkin kysymään, että onko 15 minuuttia nopeammin Helsingistä Turkuun tärkeämpää kuin toimiva ja kulkukelpoinen liikenneverkko koko maassa.
Teiden kunto vaikuttaa koko Suomen huoltovarmuuteen. Hyväkuntoinen tie nostaa jopa kiinteistön ja puuston arvoa.
”Ohi jonkun pikkukylän juna. Hiljaa kulkee kuitenkin Turkuun”, jatkaa Seija Simola. Eiköhän Turkuun ehdi kahdessa ja puolessa tunnissakin. Bussilla matka taittuu parhaimmillaan alle kahdessa tunnissa. Otapa Petteri bussi alle ja tutustu perustienpitoon.