"Kyllä minulla nauramisen aihetta onkin siinä riittänyt" – Poliitikolla on vain yksi turvallinen vitsailun kohde
Helsingin Tokoinrannassa presidentinvaalipaneelin juontaja kysyi Olli Rehniltä, että aikooko hän muuttaa tyyliään, koska “sinusta on sanottu, että sinulta puuttuu karisma”. Rehn vastasi nopeasti.
– Niin, minähän en ole harmaa, vaan olen albiino, Rehn aloitti.
Suomen albinismiyhdistys ei pitänyt vastauksesta. Sen puheenjohtaja Sirpa Bamberg kuvaili julkisuudessa Rehnin sanoja epäasiallisiksi. Rehn pyysi nopeasti anteeksi lausuntoa ja rinnastusta perinnölliseen sairauteen viestipalvelu X:ssä.
Tapaus on malliesimerkki siitä, kuinka vaikeaa vitsailu voi poliitikon näkökulmasta olla.
Vitsin esittäjä ei useinkaan tarkoita puhumaansa kirjaimellisesti, ja sanoissa voi helposti lipsahtaa heikoille jäille. Huumori on vahvasti tilannesidonnaista, eikä sama vitsi toimi joka paikassa.
– Mitä pienempi ja tutumpi porukka on, sitä raffimpaa huumoria voi heittää, kun kaikki tietävät toistensa arvot ja oikeat ajatukset. Jos samalla vitsillä mennään julkisuuteen tai televisiohaastatteluun, ei voi millään tietää, mitä muut oikeasti ajattelevat, huumoritutkija ja käsikirjoittaja Janne Zareff selittää.
Taitava humoristi osaa paikantaa huvittavat huomionsa oikein yleisöä tunnustellen. Jos yleisöä ei tunne, voi vahingossa loukata – ihan vain sillä, ettei tule ajatelleeksi, että jotkut joutuvat pohtimaan albinismin kautta koko identiteettiään.
– Henkilön, jonka ei ole tarvinnut koskaan miettiä tällaisia kysymyksiä, voi tulla mieleen, että kylläpä vähästä suuttui. Ihmiset, jotka näin sanovat, ovat usein heitä, joiden ei ole koskaan tarvinnut kestää samantyppistä huumoria, Zareff kuvaa.
Ei siinä ole mitään mikroaggressiota tai rasismia, jos täysin hyvällä mielellä ja positiivisin lähtökohdin kysyy henkilöltä, että mistä hän on kotoisin.
Ben Zyskowicz
Välillä kuuleekin väitteen, ettei mitään saa enää sanoa. Kaikesta joku vetää herneen nenään. Elämme poliittisen korrektiuden aikakautta.
Eduskunnan pitkäaikaisin kansanedustaja Ben Zyskowicz (kok.) puhuu isosta heilurista, joka on muuttanut korrektin huumorin rajoja niin politiikassa kuin laajemmin yhteiskunnassa.
Zyskowiczin mukaan vielä 1990-luvulla iso osa eduskunnassa viljellystä huumorista oli sävyltään seksuaalista. Eri vähemmistöt, kuten tummaihoiset, romanit, juutalaiset, saamelaiset tai suomenruotsalaiset, olivat yleisesti vitsien kohde.
– Hyvin usein huumoriin kuuluneita alapääjuttuja kerrottiin kahvilan pöydässä ja seurueissa, joissa oli nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia. Ei sellaisia enää kuule, ja se on varmasti hyvä asia.
Zyskowiczin mielestä korrektiuden vaatimus on kuitenkin heilahtanut paikoin toiseen ääripäähän. Enää ei esimerkiksi ole soveliasta kysyä ulkomaalaisen näköiseltä henkilöltä syntyperää.
– Tässä olen täysin eri mieltä. Ei siinä ole mitään mikroaggressiota tai rasismia, jos täysin hyvällä mielellä ja positiivisin lähtökohdin kysyy henkilöltä, että mistä hän on kotoisin.
Vuodesta 2003 eduskunnassa istunut Antti Kaikkonen (kesk.) sanoo, että poliitikot ovat nykyisin huumorin käytössä aiempaa varovaisempia.
– Huumori on elämässä hyväksi, mutta politiikassa se voi olla myös vaaraksi, koska on niin helppo ymmärtää väärin toista. Välillä jopa tuntuu siltä, että jotkut etsivät niitä paikkoja, joissa ymmärtää väärin.
Kaikkonen tunnetaan huumorimiehenä, mutta hän ei veistele vitsejä tehokeinona esimerkiksi kolumneissa tai kirjoitetussa tekstissä. Tulkinnanvaraisuuden riski on liian suuri.
Tutkijat huomauttavat, että närkästymisten määrä ei ole välttämättä noussut, mutta sosiaalisen median aikakaudella ne tulevat paremmin julki. Aiemmin loukkaantumisista saatettiin lähettää sanomalehteen mielipidekirjoitus.
– Onhan se ihan ymmärrettävää, että eri sosiaalisten ryhmien edustajat puolustautuvat, jos joku nostaa negatiivisia stereotypioita huumorin keinoin, Helsingin yliopiston tutkijatohtori Joonas Koivukoski huomauttaa.
Myös median toimintalogiikka on muuttunut. Alkuperäiset närkästymiset saattavat olla sävyltään sovittelevia, mutta otsikoihin asia kärjistetään.
– Monet ihmiset lukevat ainoastaan otsikon, mikä voimistaa mielikuvaa, että kaikesta suututaan, Zareff kuvailee.
Jos ainakin osa poliitikoista asettelee nykyisin sanansa entistä tarkemmin, poliittista huumoria on kokonaisuutena enemmän kuin koskaan.
Sosiaalinen media tarjoaa kenelle tahansa alustan tehdä esimerkiksi poliittisia meemejä. Samalla perinteisen median televisiosatiirit tai pilakuvat ovat saaneet uusia yleisöjä.
– Puolueista perussuomalaiset ovat huomattavan aktiivisia. Heillä on ollut paljon aggressiivista eliittiä vastustavaa sisältöä. Niissä pilkataan vanhoja puolueita, mediaa ja viime aikoina myös asiantuntijoita, tutkijatohtori Koivukoski kertoo.
– Muissa puolueissa on lähinnä yksittäisiä poliitikkoja, jotka ovat profiloituneet aktiivisina huumorin käyttäjinä. Keskustasta mieleen tulevat Mikko Kärnän provosoiva huumori ja Kaikkosen keventävä, lempeäkin itseironia.
Aggressiivisuus on sosiaalisessa mediassa hyvä julkisuusstrategia, koska se tuottaa paljon reaktioita ja näkyvyyttä.
Tässä ajassa on ristiriitaisuuksia. Vaikka yhtäältä korostetaan poliittista korrektiutta, toisaalla nousee aggressiivinen huumori ja viestintä.
Koivukoski pohtii, että jos huumori on yksipuolista ja henkilöön menevää, se voi lisätä julkisen keskustelun vastakkainasettelua ja vaikuttaa politiikan arkeen.
– Jos muista on viljellyt rankkaa huumoria, kyllähän se voi heikentää käytännön yhteistyötä.
Useammat kansanedustajat ovatkin kuvailleet, että eduskunnan ilmapiiri on muuttunut huonommaksi. Kaikkonen allekirjoittaa väitteen. Hauska läppä on yhä useammin tylyä läppää.
– Oma tuntumani on, että koko ajan on menty astetta tympeämpään suuntaan. En osaa sanoa, onko oikeasti näin vai ei, mutta se on oma tuntumani.
– Mutta kyllä kuppilassa edelleen käydään keskustelua eri puolueiden edustajien välillä, että ei tilanne sentään aivan toivoton ole, Kaikkonen lisää.
Zyskowiczin mukaan väitteet eduskunnan ilmapiirin muuttumisesta ovat jonkin verran historiattomia, sillä ei siitä niin montaa vuosikymmentä ole, kun SMP:n Veikko Vennamo käytti hyvin kärjekästä kieltä niin eduskunnassa kuin kentällä.
– Luulen, etteivät he, joita Veikko murjoi, kovin paljoa Veikon kanssa huumoria harrastaneet.
Zyskowicz ei ole sosiaalisessa mediassa. Hän uskoo, että rankimmat tölväisyt vaikuttavat varmasti asianosaisten kanssakäymiseen eduskunnassa, mutta hän korostaa kyseessä olevan pieni vähemmistö.
– Aivan valtaosa kansanedustajista on keskenään hyvissä tai normaaleissa, tuttavallisissa väleissä, johon kuuluu väistämättä myös huumori.
Zyskowicz itse harrastaa tunnetusti runsaasti välihuutoja istuntosalissa, tilastojen mukaan hän on eduskunnan kaikkien aikojen toiseksi ahkerin välihuutelija. Hän pitää niitä normaaliin, parlamentaariseen toimintaan kuuluvana toimintatapana.
– Onko nykyisin enemmän humoristisia heittoja, vai oliko ennen enemmän, sitä en kyllä osaa arvioida, Zyskowicz sanoo.
Tällä hallituskaudella pinnalla on ollut rasistinen puhe, jota sen käyttäjät verhoavat huumoriin. Valtiovarainministeri Riikka Purra (ps.) vetosi rasististen kirjoitustensa olleen “sisäpiirihuumoria”, samoin eroamaan joutunut elinkeinoministeri Vilhelm Junnila (ps.) on kertonut olevansa huumorimiehiä.
Zareffin mukaan huumorin taakse piiloutuminen on ollut Suomessa pitkään poliitikoille todellinen “vapaudu vankilasta” -kortti. Huumoriin kuuluu aina tietty tulkinnanvaraisuus, mikä antaa vitsailijalle helpon puolustuksen. Aina voi sanoa, että “en minä sitä tarkoittanut”.
– Onhan se ollut vähän hassua. Lähtökohtaisesti ajatellaan, ettei toisen haukkuminen ääliöksi ole sopivaa kielenkäyttöä, mutta jos vielä naurat päälle, niin sitten ajatellaan, että ei tässä sitten mitään.
Pikkuhiljaa asiasta on kuitenkin päästy jyvälle. Yksittäistä vitsiä on haastava tuomita, mutta jos ihminen jatkuvasti vaikka kyseenalaistaa jakamattoman ihmisarvon ja vitsailee näillä asioilla, vitsejä on asianmukaista tarkastella osana kokonaiskuvaa.
Huumori on jotain syvästi inhimillistä. Huumorintajua pidetään yleisesti ihmisissä myönteisenä piirteenä. Jokainen meistä voi myös huvittua sisällöltään kyseenalaisista jutusta.
Koska poliitikotkin ovat vain ihmisiä, mukaan mahtuu monenlaista huumorin käyttäjää ja ystävää.
Ensimmäistä kertaa jo 1970-luvulla eduskuntaan valittu Zyskowicz pohtii, että politiikkaan valikoituu paljon ulospäinsuuntautuneita ihmisiä, joille huumori on luontainen keino tutustua muihin ihmisiin.
– Osa politiikassa toimivista ihmisistä on hyvinkin huumorintajuttomia, mutta luulisin, että suurin osa politiikassa mukana olevista on henkilöitä, jotka viljelevät itse huumoria, vähintään tilannekomiikkaa, Zyskowicz sanoo.
Myös Kaikkonen pitää suomalaisia poliitikkoja pääasiassa humoristisina, toiset harrastavat sitä enemmän ja toiset vähemmän.
– Huumorin käyttö ei onneksi ole sentään mikään edellytys poliittiselle uralle.
Omat taipumukseni menevät sinne tilanteeseen tarttumisen puolelle.
Antti Kaikkonen
Huumori voi olla poliitikolle tärkeä keino profiloitua ja saada suosiota. Kaikkonen tunnustautuu verbaalihuumorin ja tilannekomiikan suureksi ystäväksi.
– Omat taipumukseni menevät sinne tilanteeseen tarttumisen puolelle. Ei se ole itsellä niinkään suunniteltua, vaan erilaisia tokaisuja ja ilmaisuja, joita tulee mieleen ja töräytettyä ilmoille. Omissa puhetilaisuuksissa päästelen vähän vapaammin.
Viime vaalikaudella Kaikkonen toimi puolustusministerinä. Asiat ja ajat olivat sen verran vakavia, että hän joutui ihan tietoisesti hillitsemään huumoripuolta itsessään.
Zyskowicz pohtii, että huumori on keino päästä samalle aaltopituudelle keskustelukumppaneiden kanssa. Huumorilla ylläpidetään kuulijoiden vireyttä. Siksi hän sisällyttää puheisiinsa jonkin verran huumoria ja hauskoja anekdootteja.
– Saattaa olla, että poliitikko, joka viljelee puheissaan huumoria, on suositumpi puhuja kuin se, joka sitä ei tee.
Osallistumalla television viihdeohjelmiin poliitikko voi tuoda äänestäjien tietoisuuteen myös humoristisemman puolen itsestään. Kaikkonen muistetaan etenkin Tanssii tähtien kanssa -ohjelmasta, jolloin hän sai lisänimen “Kanki”.
– Olin aiemmin herkempi lähtemään mukaan. Ei minulla ole nyt niihin mitään kategorista kieltoa, mutta politiikan asiapuoli on se pääasia, minkä takia näissä hommissa olen, hän sanoo.
Myös Zyskowicz on nähty mukana monenlaisessa viihdejulkisuudessa, esimerkiksi sketsisarja Siskonpedin musiikkivideolla, jossa tehtiin parodiaa vähäpukeisista naisista ja valtaapitävää miehestä.
– Lähtisin edelleen sellaiseen mukaan. Siinähän tehtiin pilaa siitä miehistä, ei niistä naisista, hän sanoo.
Iso osa poliittisesta huumorista on sellaista, jossa pyritään osoittamaan vastapuolen naurettavuus. Silloin huumorin keinoin yritetään nakertaa toisen laidan uskottavuutta ja lisätä omaa kannatusta.
Helpointa on aina nauraa vieraille asioille, sellaisille, jotka haluaakin haastaa, mutta toisenlainen huumori voisi kuitenkin olla toimivampaa. Käsikirjoittajana Zareff arvostaa enemmän huumoria, jossa problematisoidaan lähellä olevat asiat – kuten oma puolue.
– Silloin huumori on ehkä parhaimmassa käytössä. Siitä voi viritä jopa aitoa keskustelua, että mitä me voisimme tehdä toisin. Mitä lähemmäs pystyt osumaan itseäsi, sitä arvostettavampaa se on. Näin nyrkkisääntönä.
Myös tutkimustiedon mukaan ihmiset arvostavat julkisuuden henkilöissä ja politiikoissa kykyä nauraa itselle.
Koivukosken mukaan itseironia on poliitikkojen vähän käyttämä mahdollisuus. Itseironiset sisällöt saavat usein esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon myönteistä huomiota.
– Jos itseironia tuntuu vilpittömältä, se on aseista riisuvaa. Poliitikko ei enää huutele ylhäältä ja tee päätöksiä, vaan antaa kuvan tavallisesta kuolevaisesta niin kuin me muutkin.
– Mutta tietenkin, jos poliitikko tekee sellaista jatkuvalla syötöllä, on riski uskottavuuden menettämisestä, Koivukoski pohtii.
Zareffin mieleen on jäänyt Zyskowiczin suhtautuminen Itsevaltiaisiin, 2000-luvulla pyörineeseen sarjaan, jossa animaatiohahmot parodioivat poliitikkoja. Silloin käytiin keskustelua siitä, oliko huumori liian rajua. Zyskowicz sanoi julkisuudessa, ettei hänellä ollut mitään valittamista, sillä hahmo oli itse asiassa parempi kuin alkuperäinen.
– Sen jälkeen oli aika vaikea sanoa mitään, Zareff nauraa.
Jos poliitikko haluaa turvallisen vitsailun kohteen, se löytyy siis peilistä. Silloin ihminen itse on ainoa, joka siitä voi pahastua. Kaikkonen harrastaa tunnetusti itseironiaa.
– Kyllä minulla nauramisen aihetta onkin siinä riittänyt. Harkittu strategia se ei ole. Se on osa persoonaani, joka saa kelvata tai olla kelpaamatta, hän sanoo.
Huumori kietoutuu politiikkaan monella tavalla. Poliitikkojen oma vitsailu on yksi asia, toinen on vallanpitäjistä vitsailu. Heistä on tehty pilkkaa käytännössä aina, jo antiikin aikoina ja läpi pimeänä pidetyn keskiajan.
– Huumori on toiminut ikään kuin varoventtiilinä, jonka avulla kansa on päästellyt höyryjä, tutkijatohtori Koivukoski kertoo.
Zareff on käsikirjoittanut monia poliittisia satiiriohjelmia, kuten Noin viikon uutisia. Poliittisen huumorin tekeminen ei ole helppoa. Haastavinta on opetella tunnistamaan, että vaikka itse ajattelee jollakin tavalla, muut eivät välttämättä ajattele samoin.
Ohjelmia tehdessä tasapuolisuus on tärkeä ohjenuora, mutta hallitus on aina tarkemman silmän alla kuin oppositio. Samoin yksittäiset poliitikot, jotka kulloinkin tötöilevät urakalla.
– Tasapuolisuus ei voi tarkoittaa minuuttimääräisesti samaa kohtelua, vaan sitä, että kaikki valikoituvat vitseihin mukaan tasapuolisin kriteerein.
– Olen käsikirjoittanut poliittista satiiria nyt kolmen hallituksen aikana. Kaikki ne ovat olleet hedelmällisiä huumorin aiheita, Zareff lisää.
Kaikkien valtaa käyttävien instituutioiden pitää olla naurun alaisina mielellään tasaisin väliajoin.
Janne Zareff
Zareffin mukaan poliitikoille nauraminen on tärkeää, koska se pitää ilmassa ajatuksen muutoksesta.
– Jos jollekin lakataan kokonaan nauramasta, se on tavallaan pyhitetty hahmo. Kaikkien valtaa käyttävien instituutioiden pitää olla naurun alaisina mielellään tasaisin väliajoin. Se pitää yllä ajatusta, ettei mikään ole niin ikuista, etteikö sitä voitaisi haastaa tai vaihtaa.
Koivukoski kuvailee, että viihdyttämisen ohella huumorin tehtävä on katsoa valtaapitäviä kriittisestä näkökulmasta ja paljastaa esimerkiksi moraalisia tai loogisia virheitä.
– Klassinen esimerkki on se, että jos poliitikko jää kiinni siitä, että sanoo yhtä ja tekee toista, siitä on helppo tehdä satiiria.
Samalla huumori voi tuoda poliittiseen keskusteluun uusia puhetapoja ja tyylilajeja. Se keventää keskustelua ja voi innostaa yhteiskunnallisen keskustelun pariin uusia ihmisiä.
Mutta miltä tuntuu, kun itselle nauretaan?
Zyskowiczin mielestä suomalaiset poliitikot kestävät hyvin heitä koskevat vitsit ja anekdootit, joita liikkuu talon ulkopuolella. Myöskään Kaikkonen ei ole menettänyt asian takia yöunia. Julkisessa tehtävässä pitää kestää kaikenlaista.
– Mutta poliitikotkin ovat lopulta vain ihmisiä, eikä kaikilla ole samanlaista kestokykyä. Tämäkin olisi hyvä muistaa, että ei ihan mahdottomasti ketään rökitettäisi huumorinkaan varjolla.