Simo Häyhän myyttiset suoritukset vääristävät kuvaa – venäläisten tarkka-ampujat olivat suomalaisia selvästi edellä

Sotahistoria

Tarkka-ampujalegenda Simo Häyhä on piirtynyt suomalaiseen sotahistoriaan lähes yliluonnollisena sankarina, lumisia metsiä suvereenisti hallinneena suomalaisena korpisoturina.

Kirkas sankarimyytti on kuitenkin peittänyt alleen karumman totuuden: organisaationa ja teknisenä suorituskykynä suomalainen tarkka-ampujatoiminta oli talvisodassa ja vielä jatkosodan alussakin lapsenkengissä.

Siinä missä puna-armeija oli hionut tarkka-ampujista teollisen mittakaavan sota-aseen, suomalaiset heräsivät todellisuuteen vasta jatkosodan asemasotavaiheen veristen oppituntien kautta.

Neuvostoliitossa tarkka-ampujakulttuuri oli huimasti Suomea edellä jo 1930-luvulla. Puna-armeijalle tarkka-ampuja oli poliittisesti kasvatettu ja erikoiskoulutettu valiosotilas.

Käytössä oli valtavat määrät kiikaritähtäimillä varustettuja 91/30-kivääreitä ja Tokarev-puoliautomaatteja, kun suomalaisilla ei ollut talvisodassa jakaa miehilleen juuri muuta kuin avotähtäimillä varustettuja Pystykorva-kivääreitä.

Kun jatkosodan hyökkäysvaihe pysähtyi vuonna 1942, suomalaiset huomasivat joutuneensa ammattiampujien tähtäimeen.

Vihollisen tarkka-ampujat hallitsivat ei-kenenkään-maata niin suvereenisti, että suomalaisten rykmenttien tappioluvut alkoivat kohota kestämättömiksi.

Vihollisen oveluus oli hätkähdyttävää. Juoksuhautojen väliin käytiin esimerkiksi pystyttämässä kylttejä, joissa oli pientä tekstiä. Kun utelias suomalainen ryhtyi lukemaan tekstiä, kajahti laukaus.

Venäläiset käyttivät hämäykseen myös tikkujen varassa liikkuvia nukkeja. Ainakin yhdessä tapauksessa poterosta kerrotaan nousseen jopa alaston nainen houkutuslinnuksi.

Varotoimenpiteisiin alettiin kiinnittää enemmän huomiota. Taisteluhautoja kaivettiin syvemmiksi ja asemiin laitettiin varoitustauluja. Riu’uilla pakotettiin matalaan kulkemiseen ja kypärän käyttö tuli pakolliseksi.

Pataljoonien komentajia käskettiin kantamaan rintamalla liikkuessaan kivääriä, jotta he eivät erottuisi joukosta. Etulinjan komentajilta poistettiin komentovyö, arvomerkit ja karttalaukku.

Suomalaiset havaitsivat lopulta, että vihollisen tarkka-ampujien lyömiseen tarvittiin myös optiikkaa, organisaatiota ja raakaa laskelmointia. Suurin este oli huutava materiaalipula.

Kotimainen, alun perin Maxim-konekiväärin tähtäimeksi tarkoitettu Physica-kiikaritähtäin oli kenttäkäytössä huono. Tähtäin painoi lähes kilon ja se teki kiväärin käsittelystä kömpelöä. Korkean muotoilun vuoksi ampuja joutui nostamaan päätä liian ylös suhteessa piippulinjaan, ja altisti itsensä vihollisen tähystäjille.

Myös silmäetäisyys linssiin oli liian lyhyt, ja ampuja sai varoa tähtäimen osumista silmäkulmaan aseen rekyylistä. Ongelmana oli myös linssien huurtuminen, mihin ei löytynyt teknistä ratkaisua.

Saksasta saadut Ajack 4×90 -tähtäimet olivat rintaman halutuimpia esineitä. Ajack oli kevyt, siro ja ennen kaikkea valovoimainen. Suomi oli tilannut 2000 Ajack-tähtäintä, mutta saksalaisten oma tarve ajoi edelle. Vain 500 kappaletta saapui perille vuonna 1942.

Tähtäinpula johti siihen, että yhtä Ajack-kivääriä saattoi käyttää jopa kuusi eri ampujaa vuorolistoilla, jotta kallis optiikka olisi jatkuvasti etulinjassa tähystämässä.

Koska omaa ja saksalaista optiikkaa oli liian vähän, suomalaiset käänsivät katseensa viholliseen. Sotasaaliiksi saatuja neuvostoliittolaisia kiikaritähtäimiä pidettiin erinomaisina, mutta niiden hankkimisessa oli omat ongelmansa.

Venäläiset tarkka-ampujat tiesivät aseidensa arvon ja rikkoivat tähtäimensä ennen antautumistaan. Ehjänä saatu neuvostokivääri oli harvinainen aarre, jolla kurottiin umpeen varuste.eroa. Osa niistä kuitenkin katosi sotamuistoina kotirintamalle.

Kotimaistakin tähtäinkiikaria kehiteltiin armeijan tarpeisiin professori Yrjö Väisälän ja hänen oppilaansa Liisi Oterman voimin. Väisälän optiikka olisi ollut saksalaisen veroista, mutta pienten koesarjojen valmistaminen ei riittänyt täyttämään rintaman valtavaa aukkoa.

Harvojen käytössä olleiden huippuaseiden ympärille alkoi vihdoin muodostua ammattimainen toimintatapa.

Suomalaiset oppivat vastatarkka-ampujatoiminnan salat: jos vihollista ei saatu poimittua kiväärillä, hänet paikannettiin nukkeharhautuksella ja perään lähetettiin panssarintorjuntatykin suorasuuntauslaukaus. Jopa haupitsia käytettiin tarkka-ampujien eliminoinnissa onnistuneesti.

Lopulta suomalainen tarkka-ampujatoiminta nousi neuvostoliittolaisten rinnalle. Hintana oli kuitenkin huomattava määrä kaatuneita vartiomiehiä, tuhansia tunteja hikistä työtä asemasodan juoksuhaudoissa ja runsaasti päänvaivaa esikunnissa teknisiä ja taktisia pulmia ratkottaessa.

Lähteinä mm. yliluutnantti Jyrki Tulppalan kapteenikurssin tutkielma Suomalaisten tarkka-ampujien toiminta sodassa 1941-1944 (1990)