Pienessä yhdysvaltalaiskolkassa saunottiin ja puhuttiin suomea vielä muutama vuosikymmen sitten – syrjitty suomalaisperintö on taas uudessa nousussa
Taivas on tammikuisena aamupäivänä pääosin marraskuunharmaa, vaikkakin välillä vuorotellen sekä ripsii vettä että pilkahtelee aurinko. Tuulenpuuskat yltyvät ajoittain niin koviksi, että vastatuuleen kävellessä silmämunat tuntuvat painuvan vähän syvemmälle kuoppiinsa.
Ilmankos suomalaisilla on ollut täällä kotoisa olo. Mutta eivät he säiden perässä tulleetkaan.
Yhdysvaltojen länsirannikolla Oregonin luoteiskolkassa, 6,5 kilometrin mittaisen sillan päässä Washingtonin osavaltiosta sijaitsevassa Astoriassa oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa töitä taitaville metsureille ja kalastajille – eli suomalaisille, ruotsalaisille ja norjalaisille.
Rannasta löytyvässä plakaatissa kerrotaan, että Astoria oli Minnesotasta Louisianaan kulkevan Mississippi-joen länsipuolella suurin suomalaisasutuksen keskus, ja se tunnettiin sekä Suomessa että Yhdysvalloissa ”lännen Helsinkinä”. Erityisen suomalainen oli myös Finntownina tunnettu, ammattiyhdistysliikkeen aloittaman säilyketehtaan mukaan nimetty Uniontownin alue, jonka suomalaiset siirtolaiset perustivat 1880-luvulla ja joka pysyi pääosin suomalaisten asuttamana aina 1940-luvulle asti.
Niin suomalainen se oli, ettei englantia tarvinnut edes osata. Jopa kiinalainen postinjakaja oppi suomen kielen.
Koska suomalaissiirtolaiset tulivat ja jäivät sekä myöhemmin kutsuivat sukulaisia luokseen asumaan, monilla nykypäivän astorialaisilla on suomalaiset juuret. Washington Postin 20 vuotta sitten julkaistun jutun mukaan noin neljännes kaupungin 10 000 asukkaasta on jollakin tavalla suomalaistaustaisia.
Monet heistä viettävät esivanhempiensa tavoin aikaa Uniontownissa Suomi Hallilla – kuten nytkin, kun joukko Astorian suomalaistaustaisia on kokoontunut jakamaan tarinoitaan STT:lle. Talossa on tavattu, tanssittu ja juhlittu suomalaisten kesken jo yli vuosisadan ajan.
– Vanhempani tapasivat tansseissa tuolla nurkassa, sanoo Astoriassa syntynyt ja kasvanut Friends of Suomi Hall -yhdistyksen puheenjohtaja Karen Van Cleave osoittaen yhtä kulmausta rakennuksen tanssisalissa.
Entisaikoina tanssit olivatkin suomalaisnuorille paikka tutustua toisiinsa ja tavata uusia tulijoita. Baaria ei ollut, joten miehet kuulemma kävivät välillä vilvoittelemassa – eli hakemassa pullosta rohkaisua – takapihan parkkipaikalla.
Suomi Hallissa järjestettiin muunkinlaisia yhteisön tapaamisia, ja oman joukon kesken puhuttiin suomea. Lisäksi yhdistys auttoi yhteisöön kuuluvia esimerkiksi rahallisella tuella, jos vaikkapa vaarallisissa töissä käynyt perheenpää ei palannutkaan töistä elävänä.
Karl Marlantesin historiallisessa Deep River -romaanissa kuvaillaan, kuinka 1900-luvun alussa koko Suomi tuntui muuttaneen Astoriaan. Nytkin takapihan parkkipaikalla on kyltti, jossa todetaan pysäköinnin olevan vain suomalaisille. Muita uhataan hinauksella.
Eivät Suomi-riennot kaikkia suomalaistaustaisia kiinnostaneet. Lapsena perheensä kanssa Kalajoelta Yhdysvaltoihin muuttanut Sirpa Duoos muistaa, kuinka eräs – erittäin tunnettu ja sittemmin edesmennyt – suomalainen iskelmälaulaja tuli yhtyeineen perheen kotiin lohikeitolle 1970-luvun alussa.
Orkesterin jäsenet olivat kyselleet teinitytöltä, että onhan hän tulossa Suomi Halliin keikalle. Hän vastasi, että hän on lähdössä rannalle pyöräilemään ja muutenkin tykkää enemmän Deep Purplesta kuin iskelmästä.
Nyt kyseinen iskelmälaulaja on yksi eläkeikäisen Duoosin suosikeista.
– Kadunko? Totta kai kadun, hän kertoo nauraen.
Suomi-asiat olivat tuolloin arkipäivää. Suomi Hallin naapurissa oli sauna, jossa monet kävivät esimerkiksi mummonsa kanssa aina tiettynä viikonpäivänä. Vastapäisessä rakennuksessa lukee edelleen Finnish Meat Market eli suomalainen lihatori, vaikka nykyisin tilassa toimiikin kahvimyymälä. Luumutortut ovat tapahtumissa hitti, ja moni keittelee edelleen riisipuuroa.
Vuosikymmeniä sitten suomalaisia oli ympärillä niin paljon, että englantia ei välttämättä tarvinnut osata. Suomi Hallin porukka alkaa luetella suomenkielisiä nimiä ja heidän työpaikkojaan: verotoimistossa ja Safeway-ruokakaupassa osattiin pyytää apuun suomea osaavaa työntekijää, lääkäriin ja hammaslääkäriin pääsi suomeksi, ja polttoainetta ja lääkkeitä sai suomenkieliseltä asiakaspalvelijalta. Dea Helligson vanhempien leipomosta sai ostettua suomeksi suomalaisia herkkuja.
Tarina kuuluu, että jopa Uniontownissa postia jakanut kiinalaismies oppi suomen kielen. Duoosin äidille mies vei kerran kirjeen Suomesta huikaten selvällä suomen kielellä, että ”rakkauskirje vanhasta maasta”. Sen jälkeen äiti leipoi leipää ja pullaa niin, että postinkantajallekin riitti.
Van Cleave puolestaan kertoo isänsä jutelleen postimiehelle ulkona suomeksi.
– Myöhemmin naapurin rouva huomautti isälle, että enpä tiennyt sinun osaavan kiinaa!
Duoosin vanhemmat päätyivät opiskelemaan englantia iltakursseilla, kun arjessa sitä ei oppinut. Sitä ennen apuun pyydettiin englantia koulussa ja kavereilta oppineilta lapsilta.
– Olin teini-ikäinen, kun äiti pyysi minua kääntämään asuntolainapapereita. Sanoin, että kuule äiti, tähän eivät kääntäjän taitoni riitä.
Jotkut suomalaiset oppivat englannin nopeasti, eikä suomen kieltä puhuttu lapsillekaan. Sekä Van Cleaven että Helligson Yhdysvalloissa syntyneet vanhemmat oppivat kielen omilta vanhemmiltaan, mutta toiselle polvelle kieltä ei enää opetettu eikä sen opiskeluun kannustettu.
Helligso katuu, ettei koskaan opetellut suomea.
– Jotkut ystäväni puhuvat edelleen lapsilleen suomea, ja kadehdin heitä.
Leila Koskela Collierin vanhemmat tekivät aikoinaan toisenlaisen ratkaisun.
– He eivät puhuneet meille lapsille englantia lainkaan, koska he eivät halunneet meidän oppivan broken Englishiä. Opimme englannin naapureilta, kavereilta ja televisiosta.
Parinkymmenen vuoden takaisessa Washington Postin artikkelissa kerrotaan, että suomalaisyhteisön perinteet ovat katoamassa. Jutun mukaan uusia sukupolvia esivanhempien tausta ei enää kiinnosta ja suomen kielten taitokin vähenee jatkuvasti.
Suomi Hallille kokoontuneet kertovat, että yhdistyksen kokouksista joka toinen alettiin pitää englanniksi 1940-luvulla, kun siihen asti keskustelut oli käyty suomeksi. Nykyään kaikissa kokoontumisissa käytetään englantia.
Parhaina vuosina Suomi Hallin kaltaisia paikkoja on ollut länsirannikolla kolmisenkymmentä, ja nyt niitä enää viisi. Monet pohjoismaiset luterilaiset kirkot ovat yhdistyneet, eikä jumalanpalveluksia enää järjestetä suomeksi yhtä usein kuin ennen.
Toivoa on kuitenkin enemmän kuin 20 vuotta sitten. Uusia jäseniä yhdistykseen tuli viime vuoden aikana reippaasti yli kaksikymmentä, ja yhteensä heitä on parisataa. Viime kesän lasten kesäkoulu oli niin menestyksekäs, että järjestelyissä mukana olleet liikuttuvat kyyneliin sitä muistellessaan, kuinka vanhemmat eivät malttaneet poistua suomen oppitunneilta lainkaan.
– Meillä saattoi jäädä pari sukupolvea väliin, mutta nyt olemme alkaneet tarkoituksellisesti tavoitella nuoria mukaan, Van Cleave kertoo.
Erityisen suosittu on pohjoismaiden yhteinen juhannusfestivaali, jonne tulee väkeä koko länsirannikon alueelta. Lisäksi yhdessä vietetään muun muassa itsenäisyyspäivää ja Pyhän Urhon päivää. Jäsenkokouksissa suunnitellaan tulevaa ja toivotetaan uusia jäseniä ideoineen tervetulleiksi.
Koskela Collier arvelee, että yksi tekijä yhteisön kasvussa on internet ja sen muuttuminen. Jos ennen verkon kautta pidetty yhteys Suomeen tuntui riittävältä, nyt netin kautta etsitään aitoja kohtaamisia.
– Ennen internet oli ehkä häiriötekijä, mutta nyt se on työkalu, hän kuvailee.
Uuteen nousuun on lähdössä myös Suomi Hall. Yhdistys on hankkinut hyväntekeväisyysjärjestön aseman, jonka myötä se voi hakea apurahoja toimintaansa. Mukaan on lähtenyt Eric Williams, jolla ei ole Suomi-taustaa. Hän haaveilee rakennuksen entisöinnistä vanhaan ilmeeseensä.
Lisäksi Williams on ottanut urakakseen etsiä ja digitoida historiaa, kuten amerikansuomalaisten sosialistilehtien Toverin ja Toverittaren numeroita. Tulevaisuudessa arkistoista voi olla iloa ja hyötyä sekä historiantutkijoille että sukututkijoille, kun jo kadonneiksi luullut nimet, valokuvat ja kuolinilmoitukset saadaan talteen.
Williams kertoo harrastaneensa historiaa pitkään. Eikä Astoria tietenkään kuulu vain suomalaisille: kyse on myös paikallishistoriasta, jota suomalaiset ovat merkittävästi värittäneet. Suomi Hallin lisäksi Astoriassa on vuonna 2021 pystytetty pohjoismaiden muistomerkki, ja reilun 15 kilometrin päästä kaupungin keskustasta sijaitsee Erik Lindgrenin mökki saunoineen ja ulkohuusseineen kertomassa tarinaa siirtolaisten elinoloista 1900-luvun alussa.
Yhteiselo ei ollut pelkkää tanssia ja rakkauskirjeitä. 1900-luvun alun sisällissodan jakolinjat ulottuivat Astoriaan asti. Osa kannatti avoimesti kommunismia tai sosialismia, osa vastusti vimmalla. Historioitsija Paul Hummastin mukaan suomalaissiirtolaiset olivat muita pohjoismaalaisia radikaalimpia näkemyksissään.
Nyt osa Suomi Hallille kokoontuneista sanoo, että esimerkiksi Marlantesin Deep River -teoksen lukeminen on ollut raskas kokemus, koska Yhdysvaltoihin muuttaneiden suomalaissisarusten tarina tuo pintaan muistoja oman suvun vaikeista ajoista.
Duoos on kuullut tarinoita esimerkiksi edesmenneen sukulaisen karkotuksesta Kanadasta Suomeen, kun tämä oli miltei menettänyt järkensä kidutuksen seurauksena. Sukulainen ei itse kokemuksiaan jakanut, mutta ne kantautuivat Duoosin ja hänen sisarustensa korviin muuta kautta.
Mies oli taistellut Suomen itsenäisyyden puolesta, joten punaisten leirissä hänet nähtiin valkoisena.
– Hän sanoi meille aina, että älkää koskaan käyttäkö sanaa hullu. Älkää koskaan kutsuko ketään hulluksi, koska te ette tiedä, mitä hulluus tarkoittaa.
Faith Swanson sanoo isovanhempiensa kertoneen vierailusta ystävien luokse Uniontowniin. He olivat kiivenneet portaat ylös ja astuneet ovesta sisään. Kun ulko-ovi suljettiin, sen takaa paljastui Josif Stalinin kuva.
– Se vierailu loppui siihen.
Vanhojen kaivelu ei miellytä kaikkia. Suomalaisyhteisöstä tietoja keräävä ja digitoiva Williams tietää, että historioitsijoita on jopa uhkailtu, jotta sukulaisten kommunistitausta ei tule julki.
Suomi ei ole Astoriassa ainoastaan historiaa. Kaupungin keskustan halkovalla Commercial Streetillä on Finn Ware -niminen kauppa, jonka ovenpielessä lukee selvällä suomella ”Avoinna”. Hyllyissä on Suomi-designia, salmiakkia ja suomalaista suklaata.
Muut pohjoismaiset kaupat ovat kadonneet, ja nyt Finn Ware tarjoaa nimestään huolimatta myös Suomen naapurimaiden tuotteita. Kauppa on perustettu vuonna 1987, ja nykyisen omistajan Saara Matthewsin huomassa se on ollut vuodesta 2010.
Matthews sanoo suomalaisuuden olevan yhtäkkiä suosittua. Esimerkiksi Suomen sijoittuminen onnellisuusmittauksissa ykköseksi on herättänyt uudenlaista kiinnostusta, jollaista hänen nuoruutensa Astoriassa ei ollut.
– Kun äitini tuli Yhdysvaltoihin 1960-luvulla, suomalaisuus ei ollut välttämättä hyvä juttu. Suomalaisia syrjittiin jonkin verran, ja äitini huomasi sen.
Kun Matthews oli nuori, hän oppi suomea vain jonkin verran. Jälkikäteen ajateltuna kyse oli tuolloin siitä, että Yhdysvalloissa haluttiin olla yhdysvaltalaisia, ei erottua joukosta.
– Nyt ihmiset arvostavat kielten osaamista eri tavalla kuin silloin. Omia lapsiani harmittaa, etten ole voinut opettaa heille suomea.
Kaupunki Matthewsin elinaikana on muuttunut huomattavasti. Turismi on lisääntynyt paljon, ja Matthews kertoo monien kaupassa kyläilevien mainitsevan esimerkiksi lukeneensa suomalaissiirtolaisten tarinoita. Ennen tuulisessa kaupungissa paiskittiin fyysisiä töitä, mutta turistien myötä tarjolla on ravintoloita ja kulttuuria.
– Kasvaessani Astoria oli jopa aika ankea työläiskaupunki. Muutos on ollut valtava jo ihan kymmenen vuoden takaiseen verrattuna.