Opin sauna autuas aina – Koulutielle lähtemisestä tuli velvollisuus sata vuotta sitten

Oppivelvollisuus

Sata vuotta sitten suomalaislapset lähtivät koulutielle ensimmäistä kertaa niin, että se oli kaikille velvollisuus. 

Keväällä 1921 säädetty oppivelvollisuuslaki astui voimaan saman vuoden elokuussa. Laki takasi 7–13-vuotiaille suomalaislapsille kuuden vuoden mittaisen koulutuksen.  

Aivan uusi asia kansakoulut eivät kuitenkaan olleet. Suomessa oli ollut voimassa koulupiiriasetus jo 1890-luvulta lähtien. Sen myötä kaikissa kunnissa oli vähintään yksi koulu.  

Vuoden 1921 laissa kuitenkin määrättiin, että koulu piti tulla jokaiseen koulupiiriin, joita yhdessä kunnassa oli useita. 

– Muutos oli historiallinen. Se toi koulut kaikkien lasten ulottuville ainakin teoriassa. Täytyy kuitenkin muistaa, että laki salli paljon poikkeuksia. Esimerkiksi monilla harvaan asutuilla seuduilla sallittiin supistetut kansakoulut, joissa koulua oli vain muutamana viikkona lukukaudessa, sanoo professori emerita Sirkka Ahonen Helsingin yliopistosta. 

Ahosen mukaan koulujen rakentaminen ja opettajien palkkaaminen ei sekään onnistunut täysin kivuitta köyhän maan köyhissä kunnissa. Monissa paikoissa kesti aivan toisen maailmansodan kynnykselle saakka, ennen kuin jokaiseen koulupiiriin oli saatu oma kansakoulu. 

Ahosen mukaan oppivelvollisuuslakia oli puuhattu Suomessa yksimielisesti jo sortovuosien aikana. Silloin se kaatui venäläismielisten ja venäläisten vastustukseen. 

1920-luvun taitteen keskusteluissa oppivelvollisuus oli kerännyt vastustajia myös suomalaisissa. Sisällissodan jäljet olivat tuoreita. RKP:n ja kokoomuksen edeltäjän eli vanhasuomalaisten riveistä löytyi paljon niitä, joiden mielestä liiallisen opin ja sivistyksen vieminen koko kansalle saattaisi tarkoittaa vain vallankumousajatusten leviämistä. Myös uudistuksen hintalappu herätti huolta. 

Laitavasemmistossa taas pelättiin koululaitoksen porvarillisuutta. Vanhempia huoletti, että koulu istuttaa lasten mieliin vääriä oppeja. 

– Edistyspuolue ja Maalaisliitto olivat ratkaisevassa roolissa, että oppivelvollisuus saatiin Suomeen. Ne kannattivat ideaa. Maalaisliitossa oli silloin vahvoilla alkiolainen sivistyksen eetos, Ahonen summaa. 

Hänen mukaansa oppivelvollisuus otettiin kansan keskuudessa hyvin vastaan. Suomessa oli ollut jo 1800-luvulta lähtien päällä voimakas kansanopetusliike. Se upposi myös talonpoikaiseen väestöön.  

Nurisijoitakin oli. Etenkin vanhasuomalaiset pelkäsivät, että pelloilta ja navetoista viedään työntekijät, kun nuoriso lähtee päivisin koulunpenkille. Heistä myös pelättiin tulevan “puoliherroja,” joille ei kohta enää perinteinen työ kelpaa. 

Lapsista pelättiin koulunpenkillä tulevan puoliherroja.

Oppivelvollisuus mahdollisti Ahosen mukaan suomalaisen yhteiskunnan pääsemisen kiinni sivistys- ja teollisuusvaltiokehitykseen. 

1920-luvun Suomi oli vielä hyvin maatalousvaltainen ja alhaisen kehitysasteen maa. Teollisuuden ja talouden työpaikoilla sekä maataloudessa alettiin kuitenkin yhä enemmän vaatia lukutaitoa ja matemaattista osaamista, jota kaikille suunnattu kansakoulu pystyi laajamittaisesti tarjoamaan. 

Koulu nähtiin myös keinona opettaa nuoren kansakunnan jäseniä siihen, miten demokraattinen yhteiskunta toimii. Kouluissa tarjottiin kansalaiskasvatusta, jossa opeteltiin eduskunnan ja presidentin toimintatavat ja puhuttiin yhteisistä arvoista. 

Ahosen mukaan joissakin arvioissa sen on nähty vaikuttaneen jopa kuuluisan talvisodan hengen muodostumiseen. 

Kansalaiskasvatuksella oli kuitenkin varjopuolensa. Opettajisto oli poliittiselta taustaltaan pääosin valkoista väkeä. Se näkyi ja kuului. 

– Väinö Linnan Täällä pohjantähden alla -kirjasarjan opettaja Rautajärven tyyli kuvaa hyvin, mitä opetus usein helposti oli. Rautajärvi laulatti oppilaillaan valkoisten lauluja ja katsoi punaisten perheiden lapsia kieroon. 

Ahonen kuitenkin korostaa, että kaikesta historiallisuudestaan huolimatta kansakoulu oli edelleen hyvin eriarvoistava laitos.  

Kansakoulun rinnalla toimi oppikoulujärjestelmä, jonne hakeuduttiin jo 11-vuotiaina. Oppikoulu vei käytännössä lukioon ja myöhemmin korkeakouluun. Kansakoulusta päädyttiin käytännön työn aloille. 

Suurin osa oppikouluista oli yksityisiä ja maksullisia. Köyhien perheiden lapsilla niihin ei ollut varaa. Valtio maksoi oppikoulujen opettajien palkat, jonka perusteella niihin avautui aina muutamia vapaaoppilaspaikkoja. Ne tarjosivat väylän myös köyhien perheiden lasten kouluttamiseen, mutta edelleen sekin tie avautui hyvin marginaaliselle väestölle. 

Kansakoulujen oppisisällöt eivät myöskään täysin vastanneet niihin muuttuviin tarpeisiin, joita suomalainen yhteiskunta kohtasi sotien jälkeen.  

1950–1970-lukujen aikana Suomi kaupungistui voimakkaasti ja rajusti. Teollisuudessa ja taloudessa otettiin jättiharppauksia kohti modernia maailmaa. Maatalous menetti asemiaan, palvelusektori vahvistui. Työelämässä alettiin vaatia kielitaitoa, matemaattis-luonnontieteellistä osaamista ja syvällistä lukutaitoa. 

– Suomen koulutustaso ei ollut enää riittävää niihin tarpeisiin. Kansakoulusta tuli eräänlainen jarru uuteen aikakauteen siirtymiselle. Siksi tarvittiin peruskoulu, Ahonen sanoo. 

Peruskoulun puitelaki hyväksyttiin vuonna 1968. Peruskoulu-uudistus toteutettiin Suomessa 1970-luvun aikana. Oppivelvollisuus piteni 9-vuotiseksi. Oppisisällöt kehitettiin vastaamaan muuttuvan yhteiskunnan tarpeita. 

Peruskoulusta tuli tasa-arvoistava. Se takasi kaikille mahdollisuudet saada samanlaista opetusta yhdeksän vuoden ajan ja hakeutua sen jälkeen lukiokoulutukseen tai ammatilliseen koulutukseen. 

– Peruskoulu toi koulutukseen mahdollisuuksien yhdenvertaisuuden ja yhteiskuntaan lisää tasa-arvoa, Ahonen tiivistää. 

Peruskoulu-uudistusta edelsi kuitenkin jälleen kiivas keskustelu. Kokoomus oli näkyvin peruskoulun vastustaja. 

Ahosen mukaan myös keskusta oli aluksi peruskoulua vastaan, kunnes Johannes Virolaisesta tuli puolueen puheenjohtaja. Hänen johdollaan puolue alkoi peruskoulutuksen vahvaksi puolestapuhujaksi. 

– Virolainen näki, millainen muutos yhteiskunnassa oli meneillään. Hän halusi tarjota myös maaseudulla asuville lapsille mahdollisuuksia päästä mukaan uudenlaiseen yhteiskuntaan. 

100 vuotta oppivelvollisuuden syntymisen jälkeen meneillään on jälleen iso muutos, kun oppivelvollisuusikää pidennetään 18 ikävuoteen. Käytännössä se tarkoittaa, että jokaisen on opiskeltava jotain myös 9. vuosiluokan jälkeen. 

Ahosen mukaan oppivelvollisuuden pidentäminen vastaa jälleen muuttuvan yhteiskunnan tarpeisiin. Nykyään työelämään on millä tahansa alalla lähestulkoon mahdotonta päästä ilman ammatillista pätevyyttä. Siitä huolimatta moni nuori lopettaa opintiensä toisen asteen aikana. Ongelma koskee etenkin ammatillisen koulutuksen puolta. 

– Olen kovasti oppivelvollisuuden pidentämisen kannalla. Paljon on puhuttu siitä, että onko pakko oikea tapa estää koulun keskeyttämistä, mutta uskon sen tarjoavan paljon mahdollisuuksia, varsinkin kun laki mahdollistaa hyvin monimuotoisia tapoja kouluttautua työssäoppimisineen ja muineen.