Ilman Neuvostoliiton apua Kekkosta ei olisi koskaan valittu presidentiksi, Lasse Lehtinen väittää tuoreessa kirjassaan

Jos kirjan nimi on Minä ja Kekkonen, voisi kuvitella, että sen päähenkilöt olisivat olleet jokseenkin läheisissä tekemisissä keskenään. Tai ylipäätään tekemisissä.

Lasse Lehtinen kuitenkin tapasi Urho Kekkosen nokikkain ainoastaan kerran. Hän osallistui vuonna 1972 SDP:n kansanedustajana Pohjois-Koreaan suuntautuneelle ystävyysvierailulle, ja presidentti halusi kuulla matkaseurueen vaikutelmat diktatuurista. Muutamaa vuotta myöhemmin Lehtinen toimitti Kekkoselle kirjoittamansa kirjan ja vastaanotti tältä kiitoskortin.

Varsin suppeista keskinäisistä suhteista huolimatta Lehtinen on saanut kirjoitettua itsestään ja Kekkosesta yli 500-sivuisen tiiliskiven. Kirjan juoni noudattelee samaa tarinaa, jonka Lehtinen aloitti jo vuonna 2002 valmistuneessa kiistanalaisessa väitöskirjassaan.

Lehtisen mukaan Kekkonen oli takinkääntäjä ja oman edun tavoittelija, joka antoi Neuvostoliiton ohjailla Suomen sisäpolitiikkaa. Hänen menestyksensä oli itänaapurin tuen varassa.

– Nykytiedon valossa voimme olettaa, että kokonaan vapaissa vaaleissa, ilman Moskovan lainavaloa, Kekkosta ei olisi kertaakaan valittu Suomen tasavallan presidentiksi, Lehtinen kirjoittaa.

Näin hän väittää siitä huolimatta, että oli itsekin aluksi ”Kekkosen mies” ja mukana valitsemassa presidenttiä poikkeuslailla jatkokaudelle vuonna 1973. Lehtinen kirjoittaa luottaneensa asiassa SDP:n puoluejohdon arvostelukykyyn.

– Itse painoin tunnollisesti ”jaa”-nappia. Ei-napin painaminen olisi merkinnyt nopeaa poliittista itsemurhaa, hän perustelee.

Viisi vuotta myöhemmin Lehtinen oli myös valitsijamiesvaaleissa Kekkosen takana.

Kirjasta ei käy ilmi, missä vaiheessa Lehtinen kääntyi Kekkosta vastaan. Niin kuitenkin tapahtui, ja nyt hän vyöryttää presidentin niskaan kovia syytöksiä.

Lehtisen mielestä Kekkonen liioitteli Neuvostoliiton puolelta tulevaa uhkaa varmistaakseen oman asemansa. Kekkonen, toisin kuin edeltäjänsä Paasikivi, antoi itänaapurin sekaantua Suomen sisäpolitiikkaan.

Kirjassa Paasikivi ja Tanner ovat sankareita, Kekkonen konna. Lehtisen mukaan on väärin puhua Suomen sodanjälkeisestä ulkopolitiikasta Paasikiven–Kekkosen linjana.

Paasikivi piti venäläiset riittävän etäällä ja seurusteli heidän kanssaan vain normaalin diplomatian rajoissa, kun taas Kekkonen solmi itänaapurien kanssa myös henkilökohtaisia suhteita.

Lehtisen mielestä Kekkosen olisi pitänyt jatkaa edeltäjänsä pidättyväistä linjaa.

– Tapahtuneen historian valossa on joka tapauksessa selvää, että silläkin linjalla olisi tultu toimeen eikä Suomea olisi uhannut miehitys tai muu väkivalta, hän väittää.

Lehtinen syyttää Kekkosta myös sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen poliitikkojen kohtaloista. Hänen mukaansa oikeusministerinä toiminut Kekkonen oli puuhakkaana käynnistämässä ja vauhdittamassa oikeudenkäyntiä.

– Lopputulos hyödytti nimenomaan häntä hänen idänsuhteissaan, joista oli tuleva hänen elämäntyönsä perusta, Lehtinen kirjoittaa.

Hän kyseenalaistaa, olisiko sotasyyllisyysoikeudenkäyntiä tarvittu lainkaan. Olisiko Neuvostoliitto sittenkään kohdistanut Suomeen voimatoimia, vaikka oikeudenkäynti olisi jätetty pitämättä?

Kaiken kaikkiaan kirja sisältää runsaasti jälkiviisastelua. Lehtinen tuntuu tietävän, miten historiaa kirjoitettaisiin nyt, jos Kekkonen olisi toiminut toisin. Perustelut jäävät uupumaan.

Lehtisen Kekkos-inho yltää kirjassa lähes naurettaviin mittasuhteisiin. Häntä ärsyttää muun muassa presidentin ”neuroottisen pieni” käsiala ja hänen tapansa tarkkailla omaa kehoaan kuin ”ammattimannekiini”.

– Vähäisetkin painonvaihtelut hän kirjasi tarkkaan muistiin, hiihdetyistä kilometreistä ja kalansaaliista puhumattakaan, Lehtinen valittaa.

On vaikea uskoa, kun Lehtinen vakuuttaa, ettei ole presidentille kaunainen.

Kekkonen teki urallaan varmasti virheitäkin, mutta kaunaton tutkija löytäisi presidentin toimista kenties myös jotain myönteistä. Siihen Lehtinen ei kykene.

Lasse Lehtinen: Minä ja Kekkonen. Otava, 512 s.