Armas Ilvon laulu vaikeni – Suomenmaa tapasi veteraanin viime keväänä
Aurinko piirtää keittiöön keltaisia raitoja. Sotaveteraani Armas Ilvo katsoo ikkunasta ulos ja hymyilee leveästi, kuten hänen tapansa on.
Tuntuu kaukaiselta puhua sodasta. Silti se on asia, jota Ilvon kanssa ei voi ohittaa.
Reilut neljä kuukautta sitten Ilvo esitti Linnan juhlissa Veteraanin iltahuudon ja sai presidenttiparin sekä lukuisat tv-katsojat liikuttumaan.
– Kohta poissa on veljet, Ilvo sanoo nyt, hitaasti ja joka sanaa painottaen.
– Se on se asia, josta halusin laulullani kertoa, ja sen presidenttikin tuntui ottavan vakavasti, hän lisää.
Samasta syystä istumme Ilvon pienessä keittiössä nytkin. Vielä ehtii kysyä, millaista se oli, kun Suomi oli sodassa.
Sotaurakkansa Ilvo aloitti talvisodasta.
Hän oli silloin 19-vuotias, saman ikäinen kuin tämän kevään abiturientit. Armeijaan Ilvo oli mennyt muutama kuukausi ennen sotaa, koska halusi suorittaa asevelvollisuuden alta pois.
Marraskuussa 1939 Neuvostoliito vyöryi rajan yli, ja Ilvo armeijakavereineen vietiin rintamalle.
Lähes koko talvisodan ajan hän palveli Ilomantsin ja Tolvajärven suunnalla, jossa käytiin yhdet talvisodan verisimmistä ratkaisutaisteluista.
Ilvo toimi viestinviejänä eikä siksi osallistunut varsinaisiin sotatoimiin.
– En joutunut koko sodan aikana ampumaan yhtään ihmistä, hän kertoo.
– Mutta nähnyt kyllä olen, kun ihmisiä tapetaan. Sitä ei voinut välttää.
Voiko tappamisen näkemistä koskaan unohtaa?
Ilvo vilkaisee taas ulos.
– Eihän sitä voi, hän vastaa.
– Nuorella iällä jäin monesti miettimään, että voi mahdoton, millainen kohtalo ihmisen kohdalle voi tulla, kun joutuu noin tapetuksi.
Samaa ovat varmasti pohtineet muutkin Ilvon sukupolven ihmiset. Sodassa sattui paljon sellaista, jota oli vaikea käsittää. Etenkin 19-vuotiaan.
– Muistan esimerkiksi, kun talvisodassa löysimme venäläisen upseerin eräästä hylätystä talosta. Pojat sanoivat, että lähetetään se hakemaan liiteristä puita. Senhän tietää, mitä siellä liiterillä upseerille tehtiin.
– Mutta sota on sellaista. Ei niissä oloissa voi muutakaan tehdä, Ilvo sanoo.
Sota kysyi monesti mielialoja, että miten tässä pitäisi oikein ajatella.
Armas Ilvo
Jälkipolvien on usein vaikea käsittää, kuinka pitkän ajan sota vei Ilvon sukupolven nuoruudesta.
Talvisotaa seurasi pian jatkosota, joka kesti yli kolme vuotta.
Sodasta tuli pysyvä olotila.
– Eihän se aina niin turvalliselta tuntunut, Ilvo myöntää.
Piskuisen Suomen kohtalo huoletti, kavereita vietiin lauta-arkuissa kotiseutujen multiin, ja sodan rumuus irvisteli silmiin.
– Kyllä se kysyi monesti mielialoja, miten tässä pitäisi ajatella, että osaisin oikein ajatella, Ilvo sanoo.
Miten siihen kaikkeen jaksoi suhtautua?
Ilvon mukaan ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin jaksaa.
Hän korostaa, ettei halua millään tavoin tulla leimatuksi sodan jälkeiseen poliittiseen ilmapiiriin, jossa sotaan osallistuminen kyseenalaistettiin.
Yksilöt miettivät ja pelkäsivät kaikenlaista, mutta sotaan mentiin, koska tilanne sitä vaati.
Muuta vaihtoehtoa ei edes ajateltu.
– Isänmaallisuus auttoi sota-ajan ihmisiä eteenpäin. Se antoi syyn olla mukana, Ilvo huomauttaa.
– Ja minulla oli hyvä pohja, joka oli hankittu suojeluskunnan ja nuorisoseuran harrastuksissa.
Jatkosodan jälkeen piti jaksaa vielä Lapin sota. Ilvo oli sen päättyessä 25-vuotias.
Hänet määrättiin kotiseudulleen Simoon, koska hän oli poliisi. Tehtävänä oli vahtia, ettei perääntyvien saksalaisten ja suomalaisten siviilien välille synny riitoja.
Virkapuku yllään hän seurasi, kun saksalaiset räjäyttivät junaraiteita ja Ilvon kodin lähellä sijaitsevan rautatiesillankin. Laukaustakaan ei silti vaihdettu.
– Lopuksi eräs saksalainen ylivääpeli kätteli minut. Sitten hän kiirehti pohjoiseen.
Ilvo puolestaan kiirehti polkupyörällä etelään ja Ouluun, jossa vaimo oli synnyttänyt tyttären. Matkalla hän näki, kuinka lukemattomat sillat oli tuhottu.
– Pyörää piti kantaa veteen pudonneita sillanromuja pitkin.
Aurinko on kiivennyt pieneksi häikäiseväksi palloksi taivaanlaelle.
Ilvo napittaa vanhan poliisin virkatakkinsa kiinni ja vetää soljen tiukalle. Näkee, että liikkeet on tehty monta kertaa ennenkin.
Kotiportailta näkyy Simojoki, jossa sulapaikat kimmeltävät kilpaa. Kotitalonsa Ilvo osti perheelleen heti sodan jälkeen.
Olohuoneen seinästä oli tullut sirpale läpi, ja rakenteet olivat vaurioituneet räjäytyksissä.
Ilvo korjasi talonsa vauriot, rakensi piharakennukset. Samaa korjaamista ja rakentamista tekivät kaikki muutkin.
Leipänsä hän tienasi maalaispoliisina.
Järjestystä piti vaalia isolla alueella, joka ulottui Perämeren rannasta Ranuan kunnan rajalle saakka. Kulkuvälineeksi valtio antoi pyörän.
Eläkkeelle hän jäi vuonna 1978. Kotitaloaan Ilvo asustaa nykyisin yksin.
Sitten tulivat viime vuoden Linnan juhlat. Ja se laulu.
Juhlien jälkeen posti on kantanut kotiin kasapäin kirjeitä ja kortteja. Monet nuoret kirjoittajat ovat halunneet kiittää isänmaasta.
Siksi onkin hyvä kysyä, mitä sodat ja pula-ajat kokenut Ilvo haluaisi sanoa meille jälkipolville?
– Tunnen itseni köyhäksi neuvomaan muita, en osaa sanoa mitään elämänohjetta, hän vastaa.
Ilvo kuitenkin muistuttaa, että puutteet kuuluvat elämään. Niitä ei pidä silti asettaa ratkaisevaan asemaan.
– Itse aina ajattelen, että voisivathan ne asiat paljon huonomminkin olla. Paljon on kiinni siitä, miten asioihin rupeaa suhtautumaan.
– Ymmärrän kuitenkin, ettei elämä mene aina niin kuin toivoisi. Paljon vaaditaan halua, kykyä ja viitsimistä, mutta myös tuuria.
Juttu on alun perin julkaistu Suomenmaan aikakauslehdessä 22.4.2016. Suomenmaan voit tilata täältä.