Arkkipiispan viran jättävä Kari Mäkinen sanoo väsyneensä sanoittamaan elämän syviä kysymyksiä – "Ehkä voin tulevaisuudessa hengittää väljemmin"

Kun Urho Kekkonen kävi ensimmäisellä presidenttikaudellaan kirkkopoliittisia keskusteluja arkkipiispa Ilmari Salomiehen kanssa, porilaisella omakotialueella säntäili pikkupoika Kari Mäkinen (s. 1955).

Kirkkopolitiikan sijasta poikaporukkaa kiinnosti, mihin taloon tulee ensimmäisenä televisio ja minne puhelin!

Kun Kari oli 10-vuotias, perhe muutti Tampereelle. Edessä oli oppikoulu, rippikoulu ja aktiivisuus seurakuntanuorissa.

Ylioppilaskevään jälkeen nuori mies punnitsi vaihtoehtojaan. Pyrki lukemaan myös kotimaista kirjallisuutta, mutta ovi aukeni teologiseen tiedekuntaan.

Mäkinen vihittiin papiksi 1979. Teologian tohtori hänestä tuli 1989. Piispan hommat avautuivat vuonna 2005 Turun hiippakunnan kakkospiispana.

Arkkipiispantalon avaimet Mäkinen sai Jukka Paarmalta vuonna 2010. Toukokuun viimeisenä sunnutaina hän jättää arkkipiispan tunnukset, sauvan, hiipan ja kaavun, Turun tuomiokirkon alttarille. Seuraavaksi ne saa käyttöönsä Tapio Luoma.

Kari Mäkinen on 55. piispa siinä Turun piispojen komeassa ketjussa, jonka lasketaan alkaneen noin vuonna 1155 piispa Henrikistä. Vuonna 1817 Turun piispa nimettiin Turun ja Suomen arkkipiispaksi.

Mäkinen on neljästoista arkkipiispa. Lähivuosikymmenten edeltäjiä ovat Paarma, John Vikström, Mikko Juva, Martti Simojoki ja Salomies.

Muodollisesti arkkipiispa on kymmenen hiippakuntapiispan keskuudessa vain yksi vertaistensa joukossa. Kehitys ja mediailmapiiri ovat kuitenkin kuljettaneet arkkipiispaa yhä vahvemmin kirkon kasvoiksi, ykköspiispaksi. Tätä tukee myös asema kirkolliskokouksen, kirkkohallituksen ja piispainkokouksen puheenjohtajana.

Tämä on ollut henkisesti ja fyysisesti kuluttavaa.

Nyt Mäkinen on jättämässä tiiviin arkkipiisparupeaman. Meno on ollut niin ohjelmoitua, että kahdeksan vuotta vuodenaikojen vaihtelukin näkyi eniten kalenterista.

Aamukammassa on piikkejä vielä sen verran jäljellä, että hän ei halua kuvata oloaan helpottuneeksi. Myöntelee kuitenkin, että kohta voi jotakin laskea hartioiltaan.

– Olen elänyt arkkipiispan kokonaisvaltaista elämää. Tämä on ollut henkisesti ja fyysisesti kuluttavaa. Ehkä voin tulevaisuudessa hengittää väljemmin.

Väsyykö pappi puhumaan uskosta ja Jumalasta?

– Tämä on mielenkiintoinen kysymys. Omiinkin sanoihin ja puheisiin väsyy. Väsyy sanoittamaan elämän syviä, vaikeita kysymyksiä, arkkipiispa vastaa.

Hän toteaa tulleensa elämänkokemuksen myötä varovaisemmaksi käyttämään suuria sanoja.

– Vaikka sellaisia kuin armo ja Jumala, Mäkinen puntaroi.

Hän huomaa, että keskustelukumppani on ihan hoomoilasena ja selittää.

– Niiden merkitys on niin iso, että on houkutus käyttää niitä kevyesti. Kun niitä käyttää työkseen, on suuri vaara käyttää niitä tavalla, jossa niillä ei olekaan sitä painoa, mikä niille kuuluu.

– Papin ja piispan tehtävä on sanoittaa sanoittamatonta, semmoista todellisuutta, joka on enemmän kuin ihminen pystyy käsittämään. En tiedä, liittyykö se vanhenemiseen, että tietoisuus tämän vaatimasta nöyryydestä on iän myötä kasvanut.

Arkkipiispan tapaamiseen valmistautuessani pyysin merkittävältä kirkon vaikuttajalta arviota arkkipiispasta.

– Hän on rohkea mies. Hän on asettunut tukemaan samaa sukupuolta olevien vihkimistä vastoin kirkon virallista kantaa, tässä Mäkisen kanssa eri tavalla ajatteleva luonnehti.

Homojen ja lesbojen vihkiminen avioliittoon on edelleen ratkaisematta kirkon sisällä. Mäkisen kanta on, että ennemmin tai myöhemmin vihkiminen voi tapahtua. Milloin, sitä hän ei osaa arvioida.

– Se on paljon työtä edellyttävä prosessi.

Miehen ja naisen välisen avioliiton puolustajat vetoavat Raamatun ”klassiseen avioliittokäsitykseen”. Arkkipiispa tyrmää:

– Eihän sellaista ole.

– Avioliittokäsitys on historian kuluessa koko ajan muuttunut. Raamatussa avioliitto esiintyy hyvin monella tavalla.

– Monet sanovat mielellään edustavansa perinteistä avioliittokäsitystä, koska se kuulostaa vakuuttavalta, Mäkinen naurahtaa.

Ei hengellisyys ole hukassa.

Kirkon ykkösääni ei allekirjoita väittämää, että kirkon perussanoma on viime vuosina hukkunut samaa sukupuolta olevien avioliitosta jauhettuun julkisuusmyllyyn.

Hän sanoo kyllä ymmärtävänsä, että mediassa nousevat näkyviin asiat, joissa on draamaa ja vastakkainasetteluja. Hänestä näyttää siltä, että mediassa ei ole helppo käsitellä uskonnollisia ja hengellisiä kysymyksiä.

– Ei hengellisyys ole hukassa, ainakaan se ei ole koko totuus. Kirkko on nimenomaan uskon yhteisö, joka pitää jumalanpalveluksia.

– Sitten tilanne olisi pelottavan yksiulotteinen, jos täällä ei käytäisi vuoropuhelua Jumalan kanssa. Se on kirkon varsinainen tehtävä, ja siitä seuraavat yhteiskunnalliset kannanotot ja osallistuminen keskusteluun ja toimintaan seurakunnissa.

Arkkipiispan arviosta huolimatta on pakko kysyä, onko kirkko auringonlaskun liike? Pelkästään tällä vuosikymmenellä kirkkoon kuuluvien määrä on supistunut 360 000:lla. Kirkon piirissä on enää 71 prosenttia suomalaisista, noin 3,9 miljoonaa.

Tätä menoa kirkon rahat loppuvat ja seurakunnat joutuvat pitämään tilaisuuksiaan nuorisoseurojen taloilla, työväentaloilla, kunnantoimistojen valtuustosaleissa ja sivuhuoneissa…?

– Eihän tilojen yhteiskäyttö ole mikään huono juttu, arkkipiispa hymähtää.

Hän sanoo, että jäsenkatoon ei ole yhtä selitystä. Sama ilmiö on muissa Pohjoismaissa.

– Ei auringonlasku ole tässä hyvä kuva. Mutta kirkossa täytyy katsoa peiliin ja kysyä, miten kirkko voi olla merkityksellinen ihmisille.

Pitäisikö uuden arkkipiispan olla tästä kovin huolissaan?

– Arkkipiispat ovat yleensä huolissaan kaikesta. Se kuuluu asiaan, Mäkinen lohkaisee.

Mäkinen ei ole ainoa piispa, joka lähiaikoina jättää paikkansa. Kymmenestä piispasta puolet on vaihtumassa. Oulussa valmistaudutaan jo vaaliin, Espoossa paikka tulee auki ja paria muutakin vaihdosta odotellaan.

Olisiko taas naisten sauma nousta piispakuntaan?

– Ainakin siihen on mahdollisuus. Pitkällä tähtäimellä olisi kirkon etu, että piispakunnassa olisi sekä miehiä että naisia, arkkipiispa sanoo.

Virkaiältään vanhin piispa, Oulun piispa Samuel Salmi vihkii Tapio Luoman uudeksi arkkipiispaksi 3. kesäkuuta. Onko eläkkeelle jäävällä arkkipiispalle seuraajalleen jokin evästys?

Vastauksena on makea nauru:

– Ei. Kukin hoitaa virkaa omalla tavallaan ja omalla äänellään.

Haastattelu ilmestyi alun perin Suomenmaan viikkolehdessä 4.5. Lehden voi tilata täältä .