Analyysi: Onko kiky-sopimus viimeinen lajiaan?
Tiukassa se oli, mutta lopussa kiitos seisoo. Yli vuoden päivät puserrettu kilpailukykysopimus – entinen yhteiskuntasopimus – syntyi sittenkin.
Viimeisen sinetin, Metalliliiton valtuuston muodollisen hyväksynnän jälkeen pääministeri Juha Sipilä (kesk.) voi löysätä jo solmiota ja kääriä kesäpaidan hihat.
Nyt hallituksella on näyttöä siitä, että muutakin kuin leikkauslistoja on Suomen kunnostamiseksi paitsi yritetty, myös saatu aikaan.
Toistaiseksi sopimus on kuitenkin vasta kasa paperia. Vaikutukset jäävät myöhemmin nähtäviksi – tai arvailtaviksi, mitä monipolvisten talousasioiden ruotiminen usein luonteeltaan on.
Sopimus alentaa yksikkötyökustannuksia 3,7 prosenttia, mikä auttanee osaltaan vientiteollisuutta nousuun.
Jos vienti alkaa vetää, maan talous lähtee elpymään ja kymmeniä tuhansia työpaikkoja syntyy, sopimuksen voi uskoa täyttäneen tarkoituksensa.
Useat ekonomistit ovat arvioineet, että vielä ensi vuonna sopimuksen työllisyysvaikutukset eivät kuitenkaan juuri tunnu. Tuloksia voidaan nähdä ehkä vuonna 2018 tai 2019.
Loppujen lopuksi sopimus syntyi perinteisellä työmarkkinamallilla, jossa hallituksen osaksi jäi ostovoimamenetysten kompensointi veronalennuksin.
Vaikka tulokseen lopulta päästiin, massiivisten keskitettyjen työmarkkinaratkaisujen aikakausi taitaa olla nyt nähty. Virta vie kohti liittokohtaisia ratkaisuja ja paikallista sopimista, eikä Elinkeinoelämän keskusliitto enää neuvottele sopimuksia jäsenliittojensa puolesta.
Jos kiky-sopimus jää yhden aikakauden päätökseksi, on se sellaisenaan varsin kunniakas.
Saavutettuihin etuihin takertumisesta alituiseen haukuttu ammattiyhdistysliike suostui maan edun nimissä merkittäviin myönnytyksiin. Sopimusta palkansaajaliikkeen vesittämäksi arvostelevien kannattaa ehkä muistaa, että työaikaa ei ole pidennetty sataan vuoteen.
Vaikkapa monen julkisen sektorin työntekijän saattoi olla vaikea ymmärtää, mitä tekemistä hänen päivittäisen työaikansa pidentämisellä kuudella minuutilla tai lomarahojen leikkaamisella on maan kustannuskilpailukyvyn kanssa.
Eniten pettymystä on purettu paikalliseen sopimiseen, joka ei ehkä edennyt tarkoitetulla tavalla ja riittävästi. Asiaan palattaneen kuitenkin myöhemmin.
Työaikaa ei ole pidennetty sataan vuoteen.
Ay-liikkeen näkökulmasta projekti oli jonkinlainen voitto ainakin siinä mielessä, että se onnistui säilyttämään asemansa ottamalla prosessin omiin käsiinsä.
Nyt työmarkkinajärjestelmän rakenteet pysyvät ennallaan, eikä valtaa luiskahtanut neuvottelupöydistä lainsäätäjälle.
Urakan päätteeksi eläkkeelle jääneen SAK:n puheenjohtajan Lauri Lylyn panosta sopimuksen kätilöinnissä on laajalti kiitelty, eikä aivan aiheetta.
Vaikka Lyly oli välillä suurissa vaikeuksissa omien joukkojensa kanssa, hän sai prosessin pysymään elossa ja koossa monien vaikeiden vaiheiden yli.
Jonkinlaisen mitalin valtiovalta voisi myöntää myös Palvelualojen ammattiliitto PAMin puheenjohtajalle Ann Selinille, joka joutui sopimusta omilleen myydessään todella lujille.
Työnantajaleirissä kunniamaininnan arvoisia saattavat olla ainakin kovan linjan vuorineuvoksia pragmaattisemmat EK:n hallituksen puheenjohtaja Matti Alahuhta ja toimitusjohtaja Jyri Häkämies.
Mammuttimainen projekti vei kokonaisen vuoden ja vähän ylikin. Olisiko jotakin voitu tehdä toisin?
Varmasti olisi. Ainakin jälkikäteen tarkasteltuna hallituksen ensimmäiset yritykset sopimukseen patistamiseksi olivat epärealistisia, kun palkansaajat yritettiin pika-aikataululla sitouttaa ennalta määrättyyn lopputulokseen.
Yksi momentum jäi käyttämättä syksyllä, kun SAK:n hallitus löi pöytään tarjouksen, josta ei ehkä olisi kannattanut kieltäytyä. Saavutettu lopputulos on melko lähellä SAK:n silloista tarjousta, jossa olisivat olleet mukana kaikki sen jäsenliitot – myös sopimuksen ulkopuolelle jäänyt AKT.
Hallituksen neuvottelukannustimena käyttämää niin sanottua pakkolakipakettia eivät myöskään taida jälkikäteen muistella lämmöllä muut kuin siitä vahvaa gallup-nostetta saaneet sosiaalidemokraatit.
Paras sopimus on kuitenkin aikaansaatu sopimus. Sitä tehdessä sitruunasta ehdittiin pusertaa mehut viimeiseen pisaraan asti.
Kuka uskoo, että pöytä kaatamalla tai neuvotteluja vielä jatkamalla olisi saatavilla tehokkaampi tai oikeudenmukaisempi lopputulos?
