Suomi tekee suuren ratkaisunsa tavalla, mikä sopisi vaikka kansanvallan oppikirjaan, ja on kunniaksi vastuunkantajille

Pääkirjoitus

Kun Suomi tekee lähipäivinä lopulliset ratkaisunsa Nato-jäsenyyden hakemiseksi, voi vähän kehaisten todeta, että vaikeaa asiaa on viety eteenpäin demokratian oppikirjaan sopivalla tavalla.

Perustana on ollut jo monen hallituksen ohjelmassa ollut viisas maininta Nato-optiosta. Kaikki puolueet ovat vuorollaan hyväksyneet tämän.

Nykyisen hallituksemme ohjelmassa se sanotaan näin:

”Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan perustaan kuuluu kansallisen liikkumatilan ja valintamahdollisuuksien ylläpitäminen. Tämä säilyttää mahdollisuuden hakea Nato-jäsenyyttä. Ratkaisuja tarkastellaan aina reaaliajassa kansainvälisen turvallisuusympäristön muutokset huomioon ottaen.”

VAIKKA Nato-optio on ollut vain varauma, joka olisi voinut jäädä myös toteutumatta, se on myös ohjannut Suomen turvallisuuspolitiikkaa.

Suomi on Naton rauhankumppani, Suomen ase- ja taistelujärjestelmät ovat Nato-yhteensopivat, ja Suomi on toivottu vieras Naton harjoituksissa.

Kiitos siis kaukokatseisten poliitikkojen ja puolustusasiantuntijoiden.

Päätöksentekoa on auttanut myös perinne, jonka mukaan turvallisuusratkaisut pyritään tekemään mahdollisimman yksimielisesti ja puoluepolitiikan ulkopuolella.

Toisin tehdään Ruotsissa. Mutta Suomella on historiansa, joka on muistuttanut olemassaolostaan rauhan aikanakin.

Kun Putinin Venäjä on antanut havainnollista lisätukea, Suomen ratkaisu on kypsynyt nopeasti ja päättäväisesti mutta kansanvaltaa korostavalla tavalla.

KANSANVALLAN oppikirjaan kuuluu ennen muuta tapa, millä Nato-optiota on viety eteen päin.

Ratkaisuun on päädytty avoimen keskustelun kautta. Vaikuttamaan ovat päässeet niin yksittäiset poliitikot, puolueet, tutkijat ja muut asiantuntijat, media kuin kansalaisetkin.

Taustaksi on tarvittu tietenkin paljon monenlaista työtä, kuten asiantuntijaselvityksiä sekä tiivistä yhteydenpitoa Naton-jäsenmaihin ja Ruotsiin.

Erityisesti valtiojohto halusi varjella eduskunnan oikeutta omaan päätöksentekoon. Samalla myös media ja kansalaiset ovat saaneet keskustella sydämensä kyllyydestä.

Kun Putinin Venäjä on antanut havainnollista lisätukea, Suomen ratkaisu on kypsynyt nopeasti, päättäväisesti ja kansanvaltaa korostavalla tavalla. Valtiojohdon ei tarvinnut markkinoida omaa näkemystään, vaan se on voinut allekirjoittaa kansalaisten ja eduskunnan suuren enemmistön tahdon.

Tämä tahto on tullut niin selväksi, että kansanäänestyksen vaatijoitakaan ei enää juuri ole, vaikka se olikin vielä jokin aika sitten sekä presidentti Sauli Niinistön että monen puolueen ehtona.

Omaa kantaansa Niinistö – enempää kuin hallituksen jäsenetkään – ei ilmoittanut kuin vasta sen jälkeen, kun kansanedustajien ja kansalaisten näkemykset alkoivat olla selvillä.

EI SIIS ihme, että Suomen menettely on herättänyt kiinnostusta maailmalla ja erityisesti Ruotsissa.

”Kiitos rohkeudestanne ja kylmäpäisyydestänne, Suomi”, otsikoi Dagens Nyheter pääkirjoituksensa (12.5.). Expressen intoutui julkaisemaan koko pääkirjoituksensa sekä ruotsiksi että suomeksi:

”Kiitos Nato-avusta – isoveli Suomi!”, lehti kirjoitti ja ilmoitti, että Suomi on ”malliesimerkki erilaisten yhteiskunnallisten ongelmien ratkaisijana”.
Voinemme varmasti olla ainakin vähän, suomalaisittain sopivasti, tyytyväisiä.

SAULI Niinistö on antanut tämän hetken suomalaiselle presidentti-instituutiolle vahvasti omanlaisensa hahmon. Se on harkitsevainen, sivistynyt ja korostuneen demokraattinen.

Ehkä samanlainen ehdokas vetoaisi parhaiten myös alkuvuonna 2024, jolloin seuraavat presidentinvaalit järjestetään.

Tuskin ainakaan muutosta vaatimalla tai populismilla ratsastaen silloin menestytään.