Tauti ja lääke – EU strategiavalinnan edessä

EU-huippukokouksen vaikeudet Iso-Britannian kansanäänestykseen alistettavien EU-jäsenyysehtojen kanssa ovat vain yksi kroonisen sairauden oire.

Itse taudin nimi on federalismi eli unionin kehittäminen liittovaltioksi. Johtavat EU-maat (etenkin perustajavaltiot) valitsivat tämän integraatiostrategian 1990-luvulla.

Sen peruspilarit olivat historian suurin laajentuminen 12 uudella valtiolla ja samanaikainen integraation syventäminen mm. talous- ja rahaliitolla, Schengenin sopimuksella ja yhteisellä ulko- ja turvallisuuspolitiikalla.

Vaikka kokemus ja järki sanovat, että laaja ja erilaisista jäsenmaista koostuva yhteisö ei voi sopia yhteen muottiin ja olla yhdenmukainen, päädyttiin toteuttamaan laajaa ja pitkälle yhdentynyttä liittovaltiota.

Syventymis– ja laajentumiskehityksen ehdoiksi asetettiin valtioiden kyky ja halu noudattaa eri yhdentymisalueiden sääntöjä. Käytännössä kehitystä kuitenkin ohjasi se logiikka, että lähes kaikilla mailla oli kiire päästä mukaan uusiin yhdentymisalueisiin.

Ne pelkäsivät, että ne joutuvat pois niistä pöydistä, joissa unionin tulevaisuutta linjataan ja valtaa käytetään. Suomen ryntääminen euroon ensimmäisten joukossa on hyvä käytännön esimerkki tästä logiikasta.

Suomen hallitukset ovat poikkeuksetta jatkaneet tämän logiikan noudattamista, ilmeisesti huomaamatta tai tunnustamatta, että tämän vuosikymmenen aikana itse unioni on muuttunut.

Vielä muutama vuosi sitten linjattiin, että Suomen tulee olla mukana kaikessa integraatiossa ja että unionin tulee olla mahdollisimman ehyt ja yhtenäinen. Tämä linjaus merkitsi tuen antamista unionin kehittymiselle yhä tiiviimmäksi liittovaltioksi, jopa yhtenäisvaltioksi.

Unionin kyky liittovaltion muodostamiseen alkoi varsinaisesti horjua ja federalismin erehdys paljastua eurokriisin myötä.

Sitä ovat seuranneet lähialueiden sotilaallisten kriisien kärjistyminen, siirtolaiskriisi ja Venäjä-suhteen kärjistyminen.

Unionin pitäminen ehyenä ja yhtenäisenä on johtanut siihen, että toiset jäsenvaltiot kärsivät tai hyötyvät yhteisestä politiikasta enemmän kuin toiset. Tämä on venyttänyt jäsenvaltioiden keskinäisen sietokyvyn rajoja välillä äärimmilleen. Hajaannus on alkanut.

Eri syistä esimerkiksi Kreikka (euro ja maahanmuutto), Itävalta (päätös rajojen sulkemisesta siirtolaisilta) ja Puola (oikeusvaltiotilanne) ovat asemassa, jossa ne yllättäen voivatkin vaatia muilta jäsenvaltioilta myönnytyksiä omaan tilanteeseensa ehtona suostumiselleen muille tärkeisiin päätöksiin.

Tämä asetelma tulee toistumaan yhä uudelleen hankalien päätösten yhteydessä – etenkin niiden maiden osalta, jotka ovat mukana kaikessa integraatiossa, ”ehyessä ja yhtenäisessä unionissa”.

Joukko jäsenvaltioita, niin vanhoja kuin uusia, on kuitenkin tietoisesti jäänyt edellä kuvatun funktionalistis-federalistisen kehityksen ulkopuolelle.

Ns. vanhoista jäsenvaltioista Iso-Britannia, Tanska ja Ruotsi jäivät euron ulkopuolelle, eivätkä nähtävästi siihen koskaan liitykään.

Uusista jäsenvaltioista erityisesti Puola ottaa etäisyyttä liittovaltioon. Puola on väestön, talouden, tutkimuksen ja osaamisen kannalta vahvasti kehittyvä maa, jonka kansan enemmistöllä on selkeä katolinen arvopohja. EU ei voi sitä horjuttaa, kun se ei horjunut edes neuvostojärjestelmän ikeessä.

Jos ydin-Eurooppa pitääkin Puolaa taantumuksellisena, puolalaisten enemmistön mielipide pitää liberaalia ydin-Eurooppaa moraalisesti rappeutuneena. Puolan itsetuntoa vahvistaa sen tiivis side Yhdysvaltoihin.

En usko, että Puola alistuu ulkopuoliseen ohjailuun ja hyväksyy samalla unionin federaatiokehityksen jatkumisen.

Rapautumisen merkkejä ei kannata kiistää.

Ossi Martikainen

Rapautumisen merkkejä ei kannata kiistää. Jos ne kierretään tai käytetään niihin samaa lääkettä, joka taudin on aiheuttanut eli federalismia, integraatio muuttuu hajottavaksi voimaksi.

Ennustan, että seuraava, siirtolaiskriisiin keskittyvä huippukokous joutuu vielä visaisempien pulmien kuin Britannian äärelle. Sen sijaan, että jatketaan siirtolaiskriisissäkin liittovaltiotiellä, tulisi analysoida vaihtoehtoisia strategioita unionin tulevaisuudelle.

Yksi käyttökelpoinen keino on ollut esillä aina kun Euroopan yhteisöjen ja unionin tulevaisuutta on pohdittu. Se on ns. eriytyvä integraatio, josta on olemassa erilaisia malleja.

Kaikkien ei tarvitse olla mukana kaikessa, eikä eri yhdentymisalueisiin pitäisi ottaa mukaan maita, jotka eivät täytä asetettuja ehtoja. Näin vältetään pakottamisen aiheuttamat ristiriidat ja onnistutaan paremmin siinä yhteistyössä mitä todella tahdotaan.

Eriytyvää integraatiota ei ole kuitenkaan koskaan asetettu viralliseksi tavoitteeksi, sillä aina hallitusten välisissä konferensseissa ja perussopimusten uusimissa voiton ovat vieneet federalistit.

Niin kauan kuin näin on, unioni jatkaa virallisissa tavoitteissaan kohti kaikessa yhtenäistä valtiota. Nyt vain hitaammatkin jo huomaavat, että tämä EU-valtio voi käyttää jäsenvaltioita kohtaan keinoja, joita jäsenvaltioiden päättäjät ja äänestäjät eivät hyväksy.

Mihin muuhun tämä voisi johtaa kuin hajaannukseen?