Pikemminkin maraton kuin pikamatka

Olen aina vieroksunut pikajuoksua. Lyhyellä matkalla kaiken on onnistuttava: lähdön on oltava räjähtävä ja askeleissa ei kannata mennä sekaisin. Muuten jäät joukon hännille ja muut ovat maalissa ennen kuin sinä olet ehtinyt puoliväliin. 

Sen sijaan suosin pitkiä matkoja. Voi (ja kannattaa) lähteä rauhallisesti liikkeelle; välillä voi mokatakin, koska edessä on vielä paljon aikaa ja matkaa kiriä. 

Kuten juoksumatka, myös opinnot pitää mielestäni pystyä aloittamaan joustavasti. Joustavuuden on lähdettävä liikkeelle jo hakuprosessista: aloitus ei voi olla sidottuna vain syksyyn, vaan matkalle on voitava hypätä mukaan myös muina vuodenaikoina.

Onneksemme korkeakouluopinnot muistuttavat jo nyt paljon enemmän pitkiä juoksumatkoja kuin pikamatkoja. Opinnot muistuttavat omia juoksumieltymyksiäni siinäkin, etteivät ne ole kisa ketään muita kuin korkeintaan itseään vastaan. Itsensä voittaminen silloin tällöin on polttoainetta, joka toivottavasti saa opinto- ja juoksuinnon heräämään aina uudestaan. 

Korkeakouluopintojen ei tulisi olla täydellistä suoritusta vaativa pikamatka kilparadalla. Korkeakouluopintojen tulee sallia pienet kömmähdykset – tai poikkeamisen maistelemaan mustikoita kesken juoksulenkin. 

Mustikat, olivat ne sitten työjaksoja, opiskelijapolitiikkaa tai vaikka kansainvälistä vapaaehtoistyötä, antavat paljon niin opintoihin kuin elämään niiden jälkeenkin. Eikä mustikoiden tarvitse olla tekemistä: rauhallisista jaksoista opintojen aikana ei tulisi kärsiä syyllisyyttä, ne kuuluvat inhimilliseen matkaan – saattavat jopa rikastaa sitä. 

Toivon korkeakoulumaailmaa, joka tunnistaa erilaiset ihmiset, erilaiset oppijat, erilaiset elämäntilanteet. Korkeakoulumaailmaa, jossa jokainen saa tehdä juoksumatkastaan omanlaisen. Jotkut, ihme kyllä, pikajuoksustakin pitävät. Kaikkia ei kuitenkaan tarvitse siihen muottiin tunkea. 


Valtteri Paakki

Jyväskylän Keskustaopiskelijoiden hallituksen jäsen