Hullun vuoden toinen "musta joutsen" – Suomen talous romahtaa
Julkaisin viime sunnuntaina blogikirjoituksen Hullun vuoden ”musta joutsen” – Neuvostoliitto hajoaa. Käsittelin siinä Ylen vuoden 1991 tapahtumista julkaiseman ohjelmasarjan ensimmäistä osaa.
Kommenteissa minulta kysyttiin, miksi en ollut antanut haastattelua tähän ohjelmasarjaan. Jotkut kirjoittivat, että olisin saanut siinä julkisuuteen omat näkemykseni.
Vastasin, että haastateltava ei voi vaikuttaa siihen, mitä häneltä kysytään ja kuinka vastauksia käytetään. Haastateltava joutuu antamaan aineistoa ohjelmantekijöiden vapaaseen käyttöön.
Kun ohjelman tekevät henkilöt, jotka ovat olleet tapahtumissa keskeisellä tavalla mukana, on tarjolla vaara, että haastatteluja käytetään sen tulkinnan ja tarinan tueksi, jonka he haluavat niistä esittää.
Tämän halusin omalta osaltani välttää.
Ohjelmantekijöiden käytettävissä olivat julkaisemani kirjat, mutta tästä huolimatta ensimmäiseen osaan sisältyi se paha virhe, josta blogissani kerroin.
Mielestäni dokumenttiohjelmat Suomen historian keskeisistä tapahtumista tulisi tehdä korostetun puolueettomasti. Tätä on erityisesti edellytettävä Ylen ohjelmatoiminnalta.
Valtaosa kakkososan ohjelma-ajasta käytetään talousromahduksen kuvaamiseen ja sen syiden selvittämiseen.
Pääosassa on 1980-luvun lopulta lähtien harjoitettu ”vahvan markan” talouspolitiikka. Sen turmiollisuudesta todistavat nyt myös monet sellaiset asiantuntijat, jotka sitä aikanaan puolustivat.
Vahvan markan politiikan roolia korostamalla päävastuu talousromahduksesta sysätään edelliselle hallitukselle.
Suurimmaksi syntipukiksi pääsee Harri Holkerin johtaman hallituksen kauppa- ja teollisuusministerinä toiminut kokoomuksen puheenjohtaja Ilkka Suominen. Tämä ei ole oikein.
SDP:n poliittisesta vastuusta joutuu todistamaan sen valtiovarainministerinä loppuvaiheessa toiminut Matti Louekoski. Brysseliin siirtynyt Erkki Liikanen pääsee vastuustaan kuin koira veräjästä.
Ohjelman alkuosa on itse asiassa todistus siitä, että talousromahdus ei ollutkaan ennalta arvaamaton ”musta joutsen”, vaan seurausta harjoitetusta virheellisestä talouspolitiikasta.
Omalta osaltani ennustin heti Holkerin hallituksen muodostamisen jälkeen keväällä 1987, mihin sen johtama ”vahvan markan” talouspolitiikka johtaisi.
Vuoden 1988 alusta alkaen Suomen talous alkoi suistua raiteiltaan.
Helmikuun 9. päivänä 1988 kirjoitin presidentti Mauno Koivistolle, jonka tiesin olleen ”vahvan markan” talouspolitiikan takana.
Lähetin hänelle eduskunnassa pitämäni puheen. Saatteessa kirjoitin: ”Taloutemme tila on todella vakava. Minulla on valitettavasti se käsitys, että pääministeri ja muut hallituksen jäsenet eivät ole sitä vielä täysin tajunneet. Vai voiko hallituksella olla niin vastuuton suhtautuminen, että se tietoisesti jatkaisi kansantalouden velkaantumista ja ylläpitäisi sen turvin ylimitoitettua kulutustasoa aikana, jolloin taloudellinen kehitys on muutenkin erityisen suotuisaa?
Tulevaisuuttamme meidän ei tulisi syödä. Pienen puolueettoman maan tulisi pikemminkin ylläpitää vaihtotaseessaan ylijäämää ja vaurastua kuin vajota yhä syvempään velkaisuuteen.”
Ei ollut tilanteen tasalla Koivistokaan. Hän on vasta jälkikäteen muistelmateoksessaan myöntänyt, ettei hänellä ollut riittävää käsitystä Suomen taloudellisen tilanteen vakavuudesta 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa.
Toinen keskeinen syypää laman syvyyteen ja sen pitkittymiseen on ohjelman mukaan ay-liike, joka kaatoi sen Kalevi Sorsan johdolla valmistellun työmarkkinasopimuksen, jolla taloutta piti sisäisen devalvaation avulla tervehdyttää.
Tästä saa todistaa SAK:n silloinen puheenjohtaja Lauri Ihalainen.
Ohjelmassa jää kokonaan käsittelemättä Esko Ahon johtaman hallituksen oma rooli ja vastuu.
Ahon hallituksessa oli alusta alkaen perustavanlaatuinen erimielisyys harjoitettavan talouspolitiikan linjasta. Vaikka keskusta oli saanut ”veret seisauttavan” voittonsa vuoden 1991 eduskuntavaaleissa vahvan markan politiikkaa arvostelemalla, sitä puolueen puheenjohtajan Esko Ahon johdolla jatkettiin.
TV-ohjelmassa Sixten Korkman ”muistaa”, että hän ja pääministeri olisivat Suomen Pankissa pidetyssä kokouksessa ehdottaneet 10 prosentin devalvaatiota. He olivat kuitenkin tyytyneet Iiro Viinasen ja SP:n johdon kielteiseen kantaan.
Aho ei omalle ministeriryhmälleen kertonut, että tuollainen keskustelu olisi käyty. Minulle hän sanoi, että vaihtoehdot olivat nolla tai neljä. Viimeksi mainitusta olisi Suomen Pankissa syntynyt äänestyspäätös, ja se olisi edellyttänyt valuuttaputken kaventamista.
Kirjoitan kirjassani: ”Näistä vaihtoehdoista minäkin suosittelin nollaa. Olin sillä kannalla, että asiaan olisi palattava mahdollisimman pian – esimerkiksi budjettiriihen yhteydessä – jolloin olisi voitu pyrkiä aikaansaamaan laaja kilpailukykyä vahvistava talouspoliittisten ratkaisujen kokonaisuus.
Tällaista vaihtoehtoa ei kuitenkaan yritetty, vaan tavoitteeksi otettiin devalvaation välttäminen toteuttamalla niin sanottu sisäinen devalvaatio eli alentamalla kustannuksia sopimusteitse. Tämä yritys päättyi marraskuussa toteutuneeseen pakkodevalvaatioon.”
Talouspolitiikan linjasta käytiin kovaa vääntöä hallituksessa ja erityisesti Keskustan ministeriryhmän puitteissa.
Syviä ristiriitoja aiheuttanutta ”vahvan markan” politiikkaa jatkettiin myös pakkodevalvaation jälkeen aina syksyyn 1992 saakka, jolloin markka päästettiin kellumaan. Tuolloin Mauno Koivisto antoi lausuntonsa, jonka mukaan hän oli puolustanut hallitusta sitä itseään vastaan.
Vielä senkin jälkeen, kuin markka oli päästetty kellumaan, vahvan markan oppia pyrittiin toteuttamaan.
Vahvan markan politiikkaa jatkamalla 1990-luvun alun lamaa syvennettiin ja pitkitettiin, ja sen aiheuttamia taloudellisia ja yhteiskunnallisia vahinkoja pahennettiin. Tämä on muistettava, kun laman karmeita seurauksia tutkitaan ja muistellaan.
Osallistuin talouspoliittiseen keskusteluun myös tekemällä 29.1.1993 julkaistussa kirjoituksessa oman ehdotukseni pankkituen järjestämiseksi. Näillekään ajatuksille en valitettavasti saanut vastakaikua.
Erimielisyydet hallituksen talouspolitiikasta johtivat lopulta osaltaan siihen, että erosin toukokuun alussa 1993 Ahon hallituksesta.
Hallituksen jäsenenä virittelin keskustelua myös siitä, kuinka Suomi voisi selviytyä, jos me tulisimme osaksi Euroopan talous- ja rahaliittoa.
Sivusin tätä aihepiiriä myös Mauno Koivistolle 20.7.1992 kirjoittamassani kirjeessä, joka liittyi silloin käytyyn keskusteluun mahdollisesta korkosääntelystä. Ajatusteni pontimena olivat kokemukset kiinteästä valuuttakurssista ja vahvan markan politiikasta.
Tämä oli jatkoa aikaisemmille pohdinnoilleni siitä, olisiko Suomen viisasta liittyä Euroopan Yhteisöihin. Niiden painopiste oli ulko- ja turvallisuuspolitiikassa, mutta epäilin EY-jäsenyyttä myös talouden näkökulmasta. Sisämarkkinoillehan Suomi oli pääsemässä jo Euroopan talousalueen kautta.
Esko Ahoon kokemukset ”vahvan markan” politiikasta eivät vaikuttaneet. Hän ryhtyi empimättä ajamaan Suomen EY-jäsenyyttä. Jäsenyys toteutui hallituskauden lopussa vuoden 1995 alussa. Sen seurauksena Suomesta tuli myöhemmin ainoana Pohjoismaana myös euroalueen jäsen.
Jäsenyys euroalueessa selittää sen, että Suomi kärsi vuonna 2008 alkaneesta finanssikriisistä paljon Ruotsia enemmän. Tämä selittää myös sen, miksi Ruotsi on selviytynyt nykyisestä koronan synnyttämästä talouskriisistä Suomea paremmin.
Suomen osalta nämäkään lamat eivät siis ole olleet ”mustia joutsenia”, vaan nekin ovat olleet itse aiheutettuja. Niiden alku ja juuri on 1990-luvun vakavissa poliittisissa virheissä, ensin ”vahvan markan” politiikan jatkamisessa ja sitten liittymisessä euroalueeseen.
Paavo Väyrynen