Vain paperinpala? – Suomen ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimuksesta 90 vuotta
”Korkeat sopimuspuolet takaavat molemminpuolisesti loukkaamattomiksi Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltain Liiton väliset nykyiset rajat sellaisina, joiksi ne on vahvistettu Tartossa 15 päivänä lokakuuta 1920 tehdyssä rauhansopimuksessa, joka pysyy niiden välisten suhteiden järkkymättömänä perustana, ja sitoutuvat kumpikin puolestaan pidättymään kaikesta hyökkäyksestä toista sopimuspuolta vastaan.”
Näin sovittiin tasan 90 vuotta sitten allekirjoitetun Suomen ja Neuvostoliiton välisen hyökkäämättömyyssopimuksen ensimmäisessä artiklassa.
Jo 1920-luvun puolivälissä Suomi oli yrittänyt saada hyökkäämättömyyssopimusta aikaiseksi, mutta silloin sopimus kaatui, koska Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomen vaatimusta sopimuksen valvomisesta välitystuomioistuimen avulla.
Tammikuun 21. päivä 1932 sopiminen onnistui. Tuolloin Neuvostoliiton politiikkaan kuului laajemminkin hyökkäämättömyyssopimusten solmiminen läntisillä rajoillaan. Eräs syy oli Mantsuriassa alkanut konflikti Kiinan ja Japanin sekä jälkimmäisen valtion asettaman nukkehallinnon välillä.
Neuvostoliitto pelkäsi tämän takia laajempaa konfliktia itäisessä Aasiassa, eikä se halunnut samanaikaisesti riskeerata rajojaan lännessä.
Neuvostoliitto neuvotteli samaan aikaan myös Puolan, Latvian ja Viron kanssa. Suomi aloitti neuvottelut viimeisenä, mutta Suomen ja Neuvostoliiton sopimus valmistui ensimmäisenä.
Ulkoministeri Aarno Yrjö-Koskinen ja Neuvostoliiton Suomen-lähettiläs Ivan Maiski allekirjoittivat sopimuksen 21. tammikuuta ja voimaan se astui 9. elokuuta 1932. Sopimuksessa oli kolmen vuoden määräaika, ja se uusittiin 1934. Tuolloin määräaikaa jatkettiin kymmenellä vuodella, vuoden 1945 loppuun.
Sopimuksessa sitouduttiin rauhanomaiseen rinnakkaiseloon, ja olemaan puolueettomia toisen osapuolen mahdollisten selkkausten aikana.
Kuten tunnetaan, hyökkäämättömyyssopimus oli voimassa vain sen yksipuoliseen irtisanomiseen asti.
”Sovittelumenettelyä on käytettävä niissäkin tapauksissa, joissa riita koskee jonkin korkeiden sopimuspuolten välisen sopimuksen soveltamista tahi tulkintaa ja erikoisesti kysymyksen ollessa, siitä, onko molemminpuolista hyökkäämättömyysvelvoitusta loukattu vai ei.”
Tämä kirjaus monen muun ohella velvoitti vahvasti ratkaisemaan kaikki kiistat rauhanomaisesti.
Vaikka yleisesti saatetaan ajatella Neuvostoliiton tuosta vain hyökänneen ja aloittaneen talvisodan, velvoitti sopimus kuitenkin sen verran, että tarvittiin syy ja kulissi sodan aloittamiseen.
Neuvostoliitto ampui kuuluisat Mainilan laukaukset 26. marraskuuta 1939 ja syytti tästä neljän neuvostosotilaan kuolemaan johtaneesta tapauksesta Suomea. Myöhemmin on todistettu, ja jo silloin yleisesti tiedettiin, että Neuvostoliitto ampui laukaukset tekosyynä hyökkäämättömyyssopimuksen irtisanomiselle. Tämän jälkeen olisi diplomaattisesti oikeutettua tai oikeutetumpaa aloittaa hyökkäys. Neuvostoliitto hyökkäsikin Suomeen 30. marraskuuta, ja tuosta alkoi 105 päivää kestänyt talvisota.
– Hyökkäys oli silloin naamioitava jollakin tavalla. Ensimmäinen toimenpide tähän suuntaan olivat heti nämä Mainilan laukaukset, joilla Suomi saatiin näyttämään hyökkääjältä ja Neuvostoliitto puolustajalta, historiantutkija, myöhempi professori Osmo Jussila totesi Yleisradion vuonna 1978 julkaistussa Sodan ja rauhan miehet-draamadokumentissa.
– Huonokin kulissi voi auttaa, jos sen takana johdonmukaisesti pysytään, Jussila sanoitti viidennessä jaksossa, puhuessaan tuossa kohtaa Terijoen hallituksesta, jonka Neuvostoliitto oli omalla päätöksellään Suomelle asettanut. Lausahdus sopii kuvaamaan myös Mainilan laukauksia.
Samanlaisella kulissilla, kuin Mainilan laukauksetkin olivat, oli kansallissosialistinen Saksakin aloittanut sodan Puolaa vastaan. Naamioitu ”puolalaisten” hyökkäys saksalaiselle radioasemalle oli syy aloittaa hyökkäys Puolaan 1. syyskuuta 1939.
Myöhempi tutkimus on arvioinut suomalaisissakin olleen osasyyn talvisodan alulle. Neuvostoliitto pyrki turvaamaan rajansa ensi sijassa Saksaa vastaan, joka oli aloittanut sodan Euroopassa 1. syyskuuta 1939.
Neuvostoliitto vaati tiettyjä alueita Suomelta pitkään diplomaattisia teitä. Aluevaatimukset liittyivät Leningradin puolustustarpeisiin ja mahdollisuuteen sulkea Suomenlahti Saksan laivastolta. Vastineeksi Suomi olisi saanut alueita Itä-Karjalasta.
Tämäntapaiseen olisivat olleet valmiita sodan välttämiseksi suostumaan esimerkiksi neuvotteluja käynyt pitkän linjan diplomaatti J. K. Paasikivi ja puolustusneuvoston puheenjohtaja C. G. E. Mannerheim.
Suomen hallitus oli kuitenkin taipumaton alueluovutusten suhteen ja halusi käydä neuvotteluja aluksi kauppaneuvotteluina, ja tällä tavalla kääntää aluekysymykset pois agendalta. Tällä haluttiin korostaa Suomen omaksumaa puolueettomuuspolitiikan linjaa.
Neuvostoliitto pyrki pitkään nimenomaan diplomaattiseen ratkaisuun. Tämän osoitti esimerkiksi Suomen valtuuskunnan sihteerinä Moskovan neuvotteluissa toimineen Johan Nykoppin mukaan Neuvostoliiton johtaja Josif Stalinin lukuisat vastaehdotukset ja halu käydä neuvotteluja pitkään.
Joka tapauksessa Neuvostoliitto hyökkäsi vaiheessa, jossa neuvotteluja oltaisiin vielä voitu käydä. Toisaalta Suomen hallituksen kannat saattoivat näyttää Stalinin ja ulkoministeri Vjatšeslav Molotovin silmissä niin ehdottomilta, että neuvotteluja ei olisi kannattanut jatkaa. Etenkin ulkoministeri Eljas Erkkoa on arvosteltu hänen taipumattomuudestaan, vaikka hän ei ollutkaan ainoa tämän linjan edustaja.
Myös Molotov–Ribbentrop-sopimus on syytä muistaa. Siinä Neuvostoliitto ja Saksa olivat jakaneet itäisen Euroopan, Suomi mukaan lukien, kummankin maan etupiireihin. Sopimuksen laativat Molotov ja natsi-Saksan ulkoministeri Joachim von Ribbentrop.
Sopimus, toki hyvin eri tyyppinen, saatiin lopulta maaliskuussa 1940. Suomi oli menestynyt sodassa hyvin, eikä Neuvostoliitto ollut edennyt käytännössä kovinkaan paljon. Puhuttiin talvisodan ihmeestä, kun pieni Suomi, jolla oli pulaa myös sotamateriaalista, kykeni torjumaan paljon suuremman vihollisen, jonka reservit olivat sekä miehissä että materiaalissa käytännössä ehtymättömät.
Neuvostoliittoa painosti rauhaan myös Yhdistyneen kuningaskunnan ja Ranskan lupaus lähettää joukkoja Suomen tueksi. Suomen sotilasjohdolle oli kuitenkin selvää, ettei tämä lupaus riittäisi, sillä Suomen rintama oli katkeamispisteessä, eikä ulkovaltojen apu ehtisi ajoissa paikalle. Rauha piti saada nopeasti aikaiseksi.
Moskovan rauhansopimus solmittiin 12. maaliskuuta 1940 ja se astui voimaan seuraavana päivänä. Sopimuksessa Neuvostoliitto sai sotaa edeltäneen tahtonsa alueluovutuksista läpi. Suomi menetti alueitaan, mutta säilytti itsenäisyytensä.
Talvisodan jälkeen Suomi hakeutui Saksan kylkeen. Talvisodassa oltiin oltu niin yksin, ettei sitä enää haluttu Suomen osaksi. Saksan rinnalla Suomi hyökkäsi Neuvostoliittoon 1941, mutta korosti koko ajan käyvänsä erillissotaa. Jatkosota päättyi alkusyksystä 1944, kun Neuvostoliitto oli toisaalta edennyt, mutta halusi toisaalta nopeasti kaikki resurssinsa keskitettyä Saksaa vastaan. Suomen torjuntavoitot vaikuttivat tuolloinkin ratkaisevasti rauhan solmimiseen.
Vuonna 1948 Suomi betonoi suhteensa Neuvostoliittoon YYA-sopimuksella (sopimus ystävyydestä, yhteistoiminnasta ja keskinäisestä avunannosta). Tästä luovuttiin vasta Neuvostoliiton kaaduttua. Tilalle tuli edelleen voimassa oleva Suomen ja Venäjän sopimus suhteiden perusteista.
Lähteet:
Leskinen Jari, Juutilainen Antti: Talvisodan pikkujättiläinen, WSOY 1999
Sodan ja rauhan miehet-dokumenttisarja (Yleisradio 1978)
