Uuden sukupolven punamulta pyrkii historiallisiin saavutuksiin – mutta ovatko ajat sille otolliset?

Antti Rinne (sd.) joutui luopumaan pääministerin salkusta vain puoli vuotta hallituksensa syntymisen jälkeen. Suomeen saatiin kansainvälistäkin mainetta niittänyt viisikko: kaikkien hallituspuolueiden johdossa on nyt nainen.

Hallituksen kärkipariksi – pääministeriksi ja valtiovarainministeriksi – vaihtuivat Sanna Marin (sd.) ja Katri Kulmuni (kesk.). Hankalasta alusta huolimatta molemmat uskovat vanhaan hallitusohjelmaan ja koalitioon, jota Kulmunin johdolla alettiin kutsua ”uuden sukupolven punamullaksi”.

– Sanna Marin on selvästi seuraavan sukupolven pääministeri ja oletan, että siitä voi syntyä yhtä historiallisia asioita kuin aikoinaankin on tehty punamultavoimin, Kulmuni perusteli sananvalintaansa Iltalehdelle (8.12.2019).

Kutsutaan siis Marinin hallitusta uudeksi punamullaksi, vaikka se onkin nimenä harhaanjohtava. Uusi punamulta kun on itse asiassa niin sanottu kansanrintamahallitus, joihin osallistuvat kaikki vasemmistopuolueet – nykyisin sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliitto – sekä puolueita poliittisesta keskustasta.

Tällä kertaa mukana ovat keskustan lisäksi vihreät ja ruotsalainen kansanpuolue.
Mutta mistä uunituoreen valtiovarainministerin kehumat hallitukset ponnistivat, missä asennossa olivat talouden tunnusluvut? Ovatko ajat taas otolliset onnistumiselle?

Kansanrintaman kultakausista on jo aikaa. Ensimmäinen sijoittui sotavuosikymmenelle, joten siitä ei ole malliksi tai vertailukohdaksi muille. Toinen jakso jatkui viiden vuoden (1966–1971) ajan. Kolmas ja toistaiseksi viimeinen loppuun asti katsottu kausi oli 1975–1983.

– Tilanne on nyt monessa suhteessa erilainen, sanoo valtiotieteiden tohtori Jukka Pekkarinen, joka on suomalaisen taloustieteen vaikuttajia ja työskenteli muun muassa valtiovarainministeriön ylijohtajana 2011–2015.

Helsingin yliopiston työelämäprofessori Vesa Vihriälä pitää hänkin uuden punamullan tilannetta huomattavasti haasteellisempana kuin aikaisempien.

– Hallitusohjelmaan on lisäksi sisäänrakennettu dynamiittia kunnianhimoisten tavoitteiden muodossa, Pekkarinen painottaa.

Hallitusohjelmaan on sisäänrakennettu dynamiittia kunnianhimoisten tavoitteiden muodossa.

Kultakausina talous kasvoi nopeasti.

– Hyvinvointivaltiota rakennettaessa löydettiin keskustan ja sosiaalidemokraattien kesken kompromisseja siitä, minkälaisin painotuksin laajentaminen tapahtui. Maksupohja saatiin talouden vahvasta kasvusta, Pekkarinen sanoo.

Nyt haasteena on se, pystytäänkö ylipäätään turvaamaan nykymuotoisen hyvinvointivaltion rahoitus.

– Siihen on kaikki edellytykset, eikä tilanne ole niin katastrofaalinen kuin julkisen keskustelun mukaan voisi päätellä, Pekkarinen rauhoittaa.

Väestökehitys on Vihriälän mielestä merkittävin ero vanhan kansanrintaman ja uuden punamullan kausien välillä.

– Eläkeläisten osuus väestöstä oli 1960- ja 1980-luvuilla pieni eikä muuttunut nopeasti, lisäksi työikäisen väestön määrä nousi koko ajan, Vihriälä kertoo.

Esimerkiksi vuosina 1974–1983 kokonaisväestö kasvoi 167 000 henkilöllä ja työikäinen väestö – 15–64 vuotiaat – lähes saman verran eli 148 000:lla. Väestön lisäys koostui siis lähes yksinomaan työikäisistä.

– Kun hyvinvointivaltiota laajennettiin, julkisia menoja kyettiin lisäämään nopeasti, koska työssä olevan väestön määrä kasvoi koko ajan. Myös menojen osuus BKT:sta kasvoi, mutta se pystyttiin rahoittamaan verojen vastaavalla kehityksellä, Vihriälä toteaa.

Vuosina 2010–2018 väestö kasvoi lähes saman verran (166 000), mutta työikäisten määrä supistui 121 000 henkilöllä. Työikäisiä, joiden työllä ja tuotannolla hyvinvointia ylläpidetään, on nyt selvästi vähemmän.

Sama huono kehitys jatkuu lähivuosina: väestö ei kasva ja työikäisten suhteellinen osuus pienenee edelleen.

Toisena isona erona Vihriälä pitää talouden avoimuutta.

Suomen talous oli 1980-luvun lopulle hyvin suljettu. Ulkomaankaupasta osa oli lisäksi bilateraalista, rahoitusmarkkinat olivat suljetut ja väestöliikkeet erityyppisiä; nettomuutto Suomeen oli negatiivista.

– Suljetussa taloudessa saatoimme riippumattomammin muun maailman tapahtumista päättää itse esimerkiksi tulo- ja maatalouspolitiikasta ja monesta muusta asiasta. Poliittisen ohjauksen kannalta hyvinvointivaltion rakentaminen ja ylläpito oli helpompaa kuin nykyisin, Vihriälä muotoilee.

Kilpailukyky on Vihriälän listalla kolmantena. Euroopan rahaliittoon liittyminen poisti sen ylläpidon keinovalikoimasta devalvaation, jota käytettiin kansanrintamahallitusten aikaan ahkerasti.

– Vuonna 2007 käynnistyi episodi, joka rapautti kustannuskilpailukyvyn. Se alkoi Sari Sairaanhoitajasta ja palkkojen nopeasta noususta. Sitten oli huonoa tuuria – tuli globaali finanssikriisi ja Nokian kriisi. Silloin olisi tarvittu parempaa kilpailukykyä, mutta kävikin päinvastoin, Vihriälä toteaa.

Ensimmäisessä euroajan kriisissä työmarkkinoiden sopeutumiskyky osoittautui riittämättömäksi, siksi tarvittiin tuskallinen kilpailukykysopimus (kiky).

– Tämä hallitus elää tietynlaista rekyyliä, kun taloustilanne on vähän parantunut. On isoja paineita peruuttaa tai ainakin loiventaa kikyn vaikutusta samalla kun julkisia menoja myös lisätään päätösperäisesti, Vihriälä sanoo.

Pulmana tässä on se, että sekä globaali että paikallinen talousympäristö on menossa pikemminkin heikompaan kuin parempaan suuntaan.

– Jos taas sössitään kilpailukyky, se on hankala asetelma tässä tilanteessa, kun Suomi on taas jäämässä hieman jälkeen maailman ja Euroopan talouskehityksestä, Vihriälä varoittaa.

Osaavaa työvoimaa ei tahdo löytyä, ja tilanne on sama eri puolilla maata, ei vain kasvukeskuksissa.

Suomen muita heikomman kasvun yhtenä syynä Vihriälä pitää työvoiman tarjonnan kapeikkoja, jotka jarruttavat kasvua.

– Osaavaa työvoimaa ei tahdo löytyä, ja tilanne on sama eri puolilla maata, ei vain kasvukeskuksissa. Huono väestökehitys hillitsee myös pidemmän näkymiin perustuvia investointeja, Vihriälä sanoo.

Yksi positiivinen asia nykymenosta sentään löytyy: poikkeuksellisen alhainen korkotaso näyttää jatkuvan.

– Suomi on edelleen hyvin luottokelpoinen maa ja rahaa saa halvalla. Akuutin finanssikriisin pelkoa ei ole. Pitkän päälle emme silti voi elää kuin pellossa, koska meillä on paljon puhuttu kestävyysvaje. Velkaantuminen ei saa lähteä uudestaan räjähtävälle uralle, Vihriälä painottaa.

Uuden punamullan tärkein tavoite onkin työllisyysasteen nostaminen, koska tärkeänä pidettyjen lisämenojen rahoitus riippuu paljon siitä.

– Työllisyyden edistämisen keinoista pitää saada sovituksi seuraavan puolen vuoden aikana. Se on hallituksen onnistumisen kannalta ratkaiseva asia. Ja sitten paketti pitää vielä toteuttaa, Vihriälä toteaa.

Siihen tarvitaan koko hallituskausi.

– Tärkeää on pysyä uralla, joka uskottavasti voisi tuottaa 75 prosentin työllisyyden vuoteen 2023 mennessä, hän sanoo.

Jukka Pekkarinen pitää tuon tavoitteen saavuttamista epävarmana.

– Julkisen talouden tasapainon ja työllisyystavoitteen saavuttaminen ei ole normaalisti näköpiirissä olevan taloudellisten kehityksen valossa todennäköistä. Leikkaukset, joiden tarve hallitusohjelmassa myönnetään, saatetaan joutua tekemään hyvin hankalassa taloudellisessa tilanteessa, Pekkarinen perustelee.

Työllisyyden edistämisen keinoista pitää saada sovituksi seuraavan puolen vuoden aikana. Se on hallituksen onnistumisen kannalta ratkaiseva asia.

Pekkarisen mielestä punamullan johtokaksikon pitäisikin sopia jo ennakkoon, miten karikoista selviydytään.

– Työllisyystoimien saavuttavuudesta on lisäksi annettu julkisuuteen kevyen oloinen kuva. Todellisuudessa saavutettavuus on hyvin hankalaa, hän sanoo.

On myös muistettava, että takana on ilmiömäinen työllisyyden kasvukausi, jonka toistaminen on vaikeaa.

– Nyt keskustelu työllisyystavoitteiden saavuttamisessa on paljolti temppujen, siis sosiaalipolitiikkaan tehtyjen pikku korjausten varassa. Ne voivat olla poliittisesti tärkeitä, mutta niiden vaikuttavuus on varsin pieni, Pekkarinen arvioi.

Hänen mukaansa niillä on lähinnä symbolinen merkitys, sillä hallitusohjelma on rakennettu niin, että jotakin täytyy tehdä.

– Usein parhaat, sosiaalisesti oikeudenmukaisimmat ja kantavimmat toimet työllisyyden parantamiseksi vaikuttavat vasta pidemmän päälle. Voidaan puhua esimerkiksi koulutusjärjestelmän pullonkaulojen avaamisesta. Myös työvoiman liikkuvuutta edistävästä asuntopolitiikasta voi löytyä yhteistä kaikupohjaa.

Ilmastopolitiikan oikeudenmukainen toteutus on kummankin tohtorin mielestä toinen uuden punamullan onnistumisen ratkaiseva hanke. 

– Pitäisi löytää tehokkaat toimet, jotka kohtelisivat tasapuolisesti eri puolilla Suomea asuvia. Ja eivät osuisi kipeimmin heikoimpiin. Se ei ole kovin helppoa, Vihriälä arvioi.

Pekkarinen laittaa toivonsa yhteisten intressialueiden painottamiseen, vaikka maltillisen vasemmiston ja keskustan on nyt aikaisempaa vaikeampi löytää kompromisseja.

– Intresseissä on nyt enemmän eroja. Ilmastopolitiikassa ne ovat ilmeiset, mutta niitä löytyy myös sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa, joita on pidetty vahvasti esillä. Myös kestävyysongelman osalta tulee väistämättä ristiriitaa.

Sosiaalinen oikeudenmukaisuus on molemmille puolueille tärkeä asia.

– Myös huoli alueellisesta kehityksestä yhdistää. Demareita kiinnostavat erityisesti teollisuuspaikkakunnat ja keskustaa tyhjenevä maaseutu, Pekkarinen toteaa.

Näitä alueita haastavat digitalisoituvan talouden ja uuden teknologian lisäksi juuri ne ilmastotoimet, joita tarvitaan kunnianhimoisen hallitusohjelman toteuttamiseksi.

Työikäisiä, joiden työllä ja tuotannolla hyvinvointia ylläpidetään, on nyt selvästi vähemmän. Sama huono kehitys jatkuu lähivuosina.

Juttu on ilmestynyt alun perin Suomenmaan kuukausilehdessä. Voit tilata lehden täältä.