Suomi liittyy muuttuvaan Natoon ja voi myös vaikuttaa muutoksen lopputulokseen, arvioi tuore selvitys jäsenyydestä
Yhteisen puolustuksen ja pelotteen vahvistaminen ovat nyt Naton johtotähti. Tavoitteet kirjattiin viimeksi Madridin huippukokouksen loppupäätelmiin viime kesänä, mutta sanat ja teot eivät vielä kohtaa. Muutos on pahasti kesken, ja tässä tilanteessa Natoon ovat liittymässä Suomi ja Ruotsi.
Ulkopoliittisen instituutin (Upi) tuoreen selvityksen mukaan vahvaa puolustuskykyä ylläpitäneellä ja Venäjään turvallisuusuhkana aina keskittyneellä Suomella ei pitäisi olla vaikeuksia sopeutua Naton uuteen linjaan. Strateginen sijainti ja maan koko sekä sotilaalliset vahvuudet, mukaan lukien arktinen erityisosaaminen, voivat tutkijoiden mukaan antaa Suomelle hyvän lähtökohdan saada sanansa kuuluviin liittokunnan ”keskikokoisena” jäsenenä.
Matti Pesun ja Tuomas Iso-Markun laatiman selvityksen mukaan Suomen kannalta tärkeimpiä osia Naton uudistusprosesseissa ovat komento- ja joukkorakenteet sekä operatiivinen suunnittelu.
– Suomen näkökulmasta Natolla pitää olla toimiva komentorakenne sekä riittävät joukot ja operatiiviset suunnitelmat Pohjois-Euroopan ja Suomen vahvistamiseksi tilanteessa, jos Naton pelote ei ole toiminut, tutkijat summaavat.
Suomen puolestaan täytyy sovittaa omat suunnitelmansa Naton vastaaviin sekä tehostaa kykyään vastaanottaa ja ylläpitää maahan mahdollisesti tulevia liittolaisjoukkoja.
Tutkijoiden mukaan Suomen tulevan Nato-roolin muodostumiseen vaikuttavat voimakkaasti neljä maantieteellistä tosiasiaa: voimakas riippuvuus Itämeren kuljetusreiteistä, sijainti Venäjän etulinjassa, tärkeä rooli arktisen alueen puolustuksessa Kuolan niemimaan ja Norjan rannikon välissä sekä sijainti etäällä mahdollisista täydennysjoukoista.
Suomen voi sanoa muodostavan lähes yksinään Naton ”koillisen sivustan” ja siirtävän yhdessä Ruotsin kanssa Naton painopistettä selvästi pohjoisemmaksi. Näin ollen Suomen roolilla ja linjalla Natossa tulee olemaan huomattava vaikutus siihen, millaiseksi Naton puolustus ja pelote suhteessa Venäjään lopulta muodostuvat, tutkijat ennustavat.
Syrjäinen sijainti etulinjassa korostaa Suomen kiinnostusta edistää operatiivista suunnittelua Natossa. Vaikka Nato tekee jälleen suunnitelmia Venäjää vastaan käytävän tavanomaisen sodan varalle, liittokunnalla ei asiantuntija-arvioiden mukaan ole tällä hetkellä yleistä suunnitelmaa Euroopan puolustamiseksi kuten kylmän sodan aikana. Tämä koskee myös Pohjois-Eurooppaa, missä Suomen ja Ruotsin liittyminen jäseniksi muuttaa kokonaiskuvaa.
Upin tutkijoiden mukaan Suomen kannalta on elintärkeää, että Natossa on suunnitelmat, kuinka Suomea voidaan täydentää, millaisia täydennysjoukkojen pitäisi olla ja mistä ne tulisivat. Suomen omat vahvat maavoimat huomioiden kyseeseen tulisivat todennäköisesti täydennykset esimerkiksi ilma- ja meripuolustukseen sekä tiedusteluun ja valvontaan.
Keskeneräisyys suhteessa muuttuneeseen tilanteeseen leimaa myös Naton komento- ja joukkorakennetta. Sen alueellisesta lähestymistavasta luovuttiin kylmän sodan päättymisen jälkeen, eikä painopisteen palaaminen yhteiseen puolustukseen ole vielä johtanut perustaviin konkreettisiin uudistuksiin.
Esikuntarakenne heijastelee yhä Naton kriisinhallintaan keskittymisen aikoja. Kolmesta yhteisoperaatioesikunnasta Hollannin Brunssumissa sijaitsevan JFCBS:n vastuualueeksi voi määritellä Alppien pohjoispuoleisen Euroopan, mutta yhtään vastaavan tason esikuntaa ei ole muodollisesti etukäteen nimetty johtamaan operaatioita Naton itäisellä sivustalla.
Upin selvityksen mukaan Suomen kannalta oleellista ja kiireellisintä on tietää se, missä yleisoperaatioesikunnassa Suomen puolustamista koskevia suunnitelmia tehdään sekä se, aikooko Naton muokata komentorakennettaan perusteellisesti uusiksi vaiko vain uudistaa nykyistä järjestelmää.
– Tällä hetkellä jälkimmäinen vaihtoehto vaikuttaa todennäköisemmältä, ainakin lyhyellä tähtäimellä, Pesu ja Iso-Markku kirjoittavat.
Heidän mukaansa Suomen mahdollisuudet saada alueelleen monikansallinen esikunta lienevät uutena ja etulinjassa sijaitsevana jäsenmaana heikot.
Madridin huippukokouksessa Nato sopi myös 800 000 sotilaan joukosta, joista osa olisi hälytettävissä yhteisen puolustuksen tehtäviin melko nopeasti ja loputkin puolen vuoden kuluessa. Tämä kunnianhimoinen suunnitelma on toistaiseksi vielä valmistelussa.
Käytännön seuraus yhteisen puolustuksen vahvistamisesta idässä on ollut niin kutsuttujen EFP-joukkojen määrän nostaminen neljästä kahdeksaan. Nämä pataljoonan suuruiset monikansalliset joukot on sijoitettu muun muassa Baltian maihin, Puolaan ja Romaniaan.
Vahvan oman puolustuksen omaavaan Suomeen tällaista eteentyönnettyä joukkoa ei ole tulossa, sen sijaan Suomelle voi tulla paineita lähettää sotilaita etelämmässä sijaitseviin EFP-joukkoihin. Upin tutkijoiden mukaan joukkojen siirtelyssä etulinjan maiden välillä ei ole sotilaallisesti mieltä, vaan päätös olisi puhtaasti poliittinen.
– Suomen osallistuminen perustuu lopulta Naton yhteiseen päätökseen, ja tietyt liittolaiset voivat pitää Suomen mukaantuloa EFP:hen toivottavana, ellei jopa välttämättömänä, tutkijat kirjoittavat.
Sama pätee todennäköisesti myös Naton ilmavalvontaoperaatioihin Islannissa ja Baltiassa, joista viimeksi mainittuun Suomen hävittäjät voisivat kenties osallistua kotimaan tukikohdista käsin.
Natolla ja Suomella voi siis olla edessään ristiriitoja Naton perussopimuksen kolmannen (oman alueen puolustus) ja viidennen (yhteinen puolustus) artiklan velvoitteiden välillä. Tähän kannattaa tutkijoiden mukaan ainakin varautua.
– Suomen pitäisi osana Nato-linjaansa pyrkiä vakuuttamaan liittolaisensa siitä, että ne operaatiot ja tehtävät, joihin Suomi parhaiten sopii – ja jotka myös hyödyttävät eniten Naton yhteistä puolustusta – koskevat alueellista turvallisuutta, Pesu ja Iso-Markku kirjoittavat.