Suomenmaan pitkäaikainen valokuvaaja Jari Laukkanen: "Politiikkaan on tullut loputtomien poseerausten päättymätön riemu"
Aika lailla tasan 115 vuotta. Sen verran Suomenmaa ilmestyi painettuna lehtenä.
Lehden nimi oli toki aluksi Maakansa. Sen näytenumero ilmestyi 4. joulukuuta 1908.
Alkujaan viipurilaisen lehden vahvaa aluetta oli luonnollisesti Karjalan kannas, mutta lehti oli alusta asti myös valtakunnallisesti merkittävä.
Tästä esimerkkinä on presidentin valinta vuonna 1925. Maakansa teki aktiivisen avustajansa Lauri Kristian Relanderin tunnetuksi. Lehti oli siis presidentintekijä.
Maakansan ympärillä vaikutti muitakin vahvoja nimiä ensimmäisinä vuosikymmeninä. Aatesuuntauksen ”oppi-isä” Kalle Kustaa Pykälä, talvisodan puolustusministeri Juho Niukkanen ja muuan Urho Kekkonen esimerkkeinä.
Legendaarinen pitkäaikainen päätoimittaja Pentti Sorvali tuli Suomenmaan palvelukseen 1930. Parikymppinen Sorvali onnistui 1932 saamaan Maakansaan ensimmäisten joukossa uutisen Mäntsälän kapinan alkamisesta juuri ennen kuin lehti piti painaa.
Sotavuodet koettelivat Maakansaa raskaasti. 18. helmikuuta 1940 toimituksen tilat tuhoutuivat Viipurin pommituksissa.
Maakansa palasi Viipuriin 1943 ja alkoi ilmestyä Karjalan Sanomina Sorvali päätoimittajanaan. Jatkosodan jälkeen Karjalan Sanomat muutti Lahteen, mutta ei ilmestynyt pitkään.
1946 muiden muassa Niukkasen, Kekkosen ja Sorvalin ahkeroimana Maakansa sai vanhalla nimellään uuden alun. Nyt Helsingissä. Levikki nousi hyvin ja Maakansa oli löytänyt paikkansa Etelä-Suomen maalaisliittolehtenä.
1950-luvulla ja ennen kuin tämän presidenttiys ”betonoitiin” 1962, Maakansa oli korostetusti pääministeri–presidentti Kekkosen äänitorvi. Valtapeli etenkin SDP:n kanssa oli kovaa.
1960-luvulla maalaisliitosta tuli keskustapuolue ja myös Maakansa katsoi hyväksi vaihtaa nimeä. Vuodesta 1965 alkaen lehti onkin tunnettu Suomenmaana. Suomenmaa oli myös erään aiemman pääkaupungissa ilmestyneen lyhytikäisen maalaisliittolaisen lehden nimi.
1970-luvulle tultaessa keskustaa jakoi niin sanottu tohtorien taisto. Linjaristiriidat ja intressit törmäsivät, ja melkein jokainen keskustalainen oli joko Johannes Virolaisen tai Ahti Karjalaisen leirissä. Niin myös Suomenmaassa. Tämä herätti muutamaan otteeseen närää, kun vastapuolelle oli annettu liikaa palstatilaa.
1970-luvun lopulla kaksi pitkäaikaisinta eri polven suomenmaalaista teki ikään kuin lennosta vaihdon. Pentti Sorvali sairastui ja jäi pois 46 vuotta taloon tulonsa jälkeen 1976. Edelleen Suomenmaalle kuvaava Jari Laukkanen tuli kesäkuvaajaksi 1978, reilut 45 vuotta sitten.
Sorvali ja Laukkanen eivät koskaan ehtineet tavata.
Laukkanen kuvasi ensin muutamana kesänä, sitten tuurasi sairastelevaa kuvaajaa ja vuonna 1981 sai vakipaikan. Hän tuli kehiin ”boksin ulkopuolelta”, helsinkiläisenä ja ilman keskustataustaa.
Lehtityön muutos on ollut Laukkasen uran aikana huima. Filmirullat ja kemikaaleilla ”soppaaminen” ovat hävinneet digitaalisuuden myötä, samoin kuin moni lehtityön ammatti, kuten latoja, oikolukija ja graafinen kuvaaja.
Hänen mielestään on luonnollista ja loogista, että Suomenmaa siirtyy nyt kokonaan verkkoon. Kehitys on nähty muistakin lehdistä.
– Se on vähän niin kuin lankapuhelin ja kännykkä. Kuka enää kaipaa lankapuhelinta? Toki sellaisia paperilehtiä jää, joilla on pidempiaikainen käyttö.
Uransa alkumetreillä kesällä 1978 Laukkanen kävi kuvaamassa eduskunnan uuden lisärakennuksen harjannostajaisia. Siellä hän näki ensimmäistä kertaa Johannes Virolaisen.
– Eduskunnan kuppila oli täynnä rakennusmiehiä haalareissa ja Virolainen tuli puhumaan. Minulla loksahti suu oikein auki, kun hän puhui ilman papereita ja niin hauskasti, että hyvä jos duunarijengi pysyi tuoleillaan. Se oli loistava performanssi, ja hämmästelin sitä, kun se oli minulle niin uutta. Sen aikainen julkisuus ei välittänyt Virolaisesta ollenkaan tuollaista kuvaa.
Laukkanen korostaakin, että roolin takaa pitäisi näyttää useammin ihminen. Lehtikuvauksessa se osattiin ennen paremmin kuin nykyään.
– Sosiaalinen media on vaikuttanut myös politiikan kuvastoon. Politiikkaan on tullut loputtomien poseerausten päättymätön riemu. Esitetään tavallaan visuaalista paratiisia, jossa kaikki on pelkästään hyvin.
– 1980- ja vielä 1990-luvulla politiikan kuvissa tarjottiin lukijalle kuvattavasta ihmisestä tälle ominaisia ilmeitä ja eleitä, jotka toivat näkyviin jotain, mitä ihmiset eivät näe muuten. Rosoa ja huumoria oli paljon enemmän. Nyt kaikki on hirveän säädeltyä. En usko, että on kellekään lopulta hyväksi, etteivät inhimilliset piirteet näy, Laukkanen arvioi.
Ja sitten kun kuvattavat ovat toivoneet luonnollisuutta, on uhannut käydä päinvastoin.
– Sellaistakin on sattunut, että ministeri on perunut kuvauksen, kun ei ole halunnut tulla kuvatuksi työhuoneessa. On halunnut luontoon. Sitten on sovittu siitä, ja ministeri tulee luontoon tumma puku päällään. Sopii kuin hajuvesi lihapulliin. Lainasin kerran oman takkini, että saatiin kuvat näyttämään luonnollisemmilta.
Laukkasen alku-uralla Suomenmaan päätoimittajana oli Seppo Sarlund. Sarlund tunnettiin laajoista verkostoistaan ja järjestämistään juhlista. Toimituksen juhlista saattoi löytyä ties ketä Demarin ja Nokian Kairamoista (Aimo ja Kari) makkaratehtailija Erkki Salonojaan ja Neuvostoliiton suurlähetystön väkeen.
Toinen poikkeuksellisen verkottunut päätoimittaja oli Lauri Kontro, jolla oli tapana aloittaa aamunsa pitkillä soittokierroksilla.
Teknologian kehitystä kuvaa se, että monenlaiset hauskat kömmähdykset eivät ainakaan netissä ole enää mahdollisia. Tämä tarina tapahtui keskustan Savonlinnan puoluekokouksessa 1984:
– Silloin ei juuri julkaistu värikuvia, mutta savonlinnalaiselta kuvaajalta tilattiin värikuva Olavinlinnasta. Mentiin juttuja tekemään ja oli sovittu, että minä lähetän filmirullat. Ajoin kiireesti Joensuuhun, että saisin rullat lentokoneeseen. Ne kehitettiin sitten ohjeiden mukaan Helsingissä, Laukkanen kertoo.
– Seuraavana päivänä lauantaina sitten ilmestyi puoluekokouslehti. Oli käynyt niin, että painossa filmit olivat menneet toisin päin ja Olavinlinnaan olikin tullut viisi tornia. Sitten taas Indonesiassa oli silloin päällä isot mellakat, ja samassa Suomenmaassa oli kuva, jossa Indonesian poliisi pamputti mielenosoituksessa. Ja kuvatekstiksi oli tullut ”Keskustaväki saapuu puoluekokoukseen”.”
Suomenmaan historiaan mahtuu monta taloudellista kriisiaikaa. Erityisen vakava sellainen osui 1990-luvun alkuun. Kaikki kivet käännettiin ja pelastajaksi löytyi oululainen Liitto.
Lehti oli aloittanut jo ennen Maakansa-Suomenmaata, ja se oli korostetusti pohjoispohjalainen. Lehdet yhdistyivät ja jatkoivat Suomenmaan nimellä. Etelä-Suomeen keskittynyt Suomenmaa sai nyt vahvan jalansijan Pohjois-Pohjanmaalta.
Etelän päässä toimitus pieneni aivan minimiin. Laukkanen kuvaa 1990-luvun alkua ”hurjaksi ajaksi”, kun samalla myös tapahtui politiikassa niin paljon.
Uusi vuosituhat toi digitalisaation. Suomenmaa myötäeli keskustan voitoissa ja kriiseissä kuten ennenkin. Traagiset, Anneli Jäätteenmäen eroon johtaneet tapahtumat näkyivät toimituksessakin.
Timo Laaninen työskenteli Suomenmaassa pitkään, siirtyen aina välillä keskustaministerien erityisavustajaksi. Vuonna 2003 toimitukselle oli varattu Bruce Springsteenin konsertin liput, ja avustajana juuri aloittanut Laaninenkin saapui mukaan.
– Näki, että hän oli odottanut konserttia todella paljon, mutta hän eli kahdessa maailmassa samaan aikaan. Timohan on miehistä rauhallisin, mutta hänestä näki, että taustalla tapahtuu koko ajan, ja hän odotti puhelua.
– Seuraavana päivänä lähdin lomalle, ja olin ostamassa paristoja Stockmannilla. Elektroniikkaosaston televisiosta näki, kun Jäätteenmäki piti kuuluisaa ”pyytämättä ja yllätyksenä” -puhettaan eduskunnassa. Edellisenä iltana Timosta ja sitten tv:stä katsoessa ymmärsi, että tämä oli tässä, Laukkanen muistelee.
Laukkanen on ehtinyt kuvata monenlaista ihmistä. Kekkostakin monta kertaa, ja myös maailman suuria nimiä näiden Suomen-vierailuilla. Näitä ovat Mihail Gorbatšov, Bill Clinton, George W. Bush ja paavi Johannes Paavali II.
– Paavin vierailulla kyllä näkyi, kuinka turvallisuusprotokolla oli silloin väljempi. Paavi oli saapunut lentokentälle ja häntä oli kuvattu siellä. Sitten kuvaajienkin piti päästä kentältä kaupunkiin kuvaamaan paavia seuraavissa kohteissa, ja me vain lyöttäydyimme paavin autoletkan perään. Kukaan ei estänyt, kun minäkin siinä menin pikku Fiat muiden mukana, Laukkanen nauraa.
Verkkoonkin Suomenmaa meni uudella vuosituhannella. Se tarkoitti Laukkaselle sitä, että piti saada erilaista kuvaa printtiin ja verkkoon.
Suomenmaan hän kuvailee olleen aina hyvin suvaitsevainen toimitus.
– On ollut mielenkiintoisia ja hyviä työtovereita. Nuoret toimittajat ovat olleet koko ajan oppineempia ja valistuneempia. Täytyy olla tyytyväinen, että on saanut tavata ja kuvata ihmisiä, jotka tekevät jotain merkityksellistä. Se on työn kannalta mielekästä. Varttitunnin julkkisten kuvaaminen juorulehtiin olisi ollut hirveää hommaa.
Jari Laukkanen on kuvannut keskustapoliitikkoja kuudella vuosikymmenellä. Alla olevat kuvat sekä yllä olevat mustavalkokuvat ovat poimintoja hänen työuransa varrelta.
Lähteenä käytetty Timo Mikkilän historiateosta Sitkeää tekoa – Maakansa–Suomenmaa poliittisilla lehtimarkkinoilla 1908–2008 (Suomenmaan Kustannus Oy, Oulu 2008).
