"Kyllä minä jouran" – Isontalon Antin ja kumppanien Saksan-retkellä oli kauaskantoiset seuraukset
Ensimmäinen maailmansota syttyi kesällä 1914. Suomikin julistettiin sotatilaan, vaikka Venäjän keisarin alainen itsehallintoalue ei suoraan ollutkaan sodassa osallinen.
Emämaa Venäjän armeijassa Saksaa ja Itävalta-Unkaria vastaan taisteli kuitenkin kohtalaisen suuri määrä suomalaisia ammattisotilaita. Tunnetuin heistä on myöhempi armeijan ylipäällikkö ja tasavallan presidentti C. G. E. Mannerheim, joka johti venäläisjoukkoja kenraalimajurina ja kenraaliluutnanttina.
Sota näkyi Suomessa etenkin linnoitustöinä, sillä Venäjä pelkäsi Saksan nousevan Suomessa maihin ja hyökkäävän Suomen kautta Pietariin.
Moni suomalainen olisi suonutkin näin käyvän. Siinä missä Mannerheim ja muut ammattilaiset taistelivat Venäjän riveissä, laajoissa kansalaispiireissä heräsi into Saksan tukemiseen ja toisaalta ajatus, että Saksan avulla Suomi voisi itsenäistyä.
Tasan 110 vuotta sitten, 20. marraskuuta 1914 Helsingin pohjalaisten osakuntien Ostrobotnia-talolla järjestettiin kokous, joka osoitti suunnan itsenäisyysliikkeen seuraaville askelille.
Muutama päivä aiemmin julkaistu suuri venäläistyttämisohjelma, joka pyrki integroimaan Suomen tiukasti osaksi Venäjän hallintoa, katkaisi kamelin selän ja antoi sytykkeen aktiivisen vastarinnan alulle.
Itsenäisyysajatukset eivät varsinaisesti olleet valtavirtaa 1910-luvun alkupuolella, sillä mahdollisuuteen ei uskottu. Ensimmäinen maailmansota kuitenkin muutti tilanteen.
Ostrobotnian kokous oli melko pienen porukan salainen kokoontuminen, kymmenen tai kaksikymmentä henkeä, mutta liikkeellepanevana voimana merkittävä. Aktivistit alkoivat ottaa yhteyttä eri piireihin, muun muassa Saksan entiseen Helsingin-konsuliin.
Konsuli Albert Goldbeck-Löwen tunteneet ja saksantaitoiset ylioppilasaktivistit Bertel Paulig ja Walter Horn matkustivat Ruotsiin Saksan Tukholman-suurlähetystöön neuvottelemaan.
Saksa ei ollut ainoa taho, jonka apua tunnusteltiin, mutta pian kävi ilmi, että Saksa oli Suomen paras mahdollisuus. Esimerkiksi ruotsalaiset tekivät selväksi, että heiltä oli odotettavissa vain sympatiaa.
Horn, Paulig ja historioitsija Herman Gummerus laativat raportin Saksan sotaministeriölle suomalaisten mielialoista ja maan tilanteesta. Raportissa esitettiin toive suomalaisten sotilaskoulutuksesta Saksassa.
Suunnitelmassa esitettiin, että Suomi kouluttaisi sotilaita, jotka tukisivat Saksan maihinnousua Suomeen sabotaasi- ja sissitoiminnalla Venäjää vastaan. Samalla kansa nousisi kapinaan ja suomalaiset ja saksalaiset ajaisivat yhdessä venäläiset maasta ja Suomi itsenäistyisi.
Saksa ei ollut vielä valmis sitoutumaan maihinnousuun, mutta lupasi kouluttaa 200 suomalaista sotilaiksi.
Ensimmäiset koulutettavat saapuivat Saksaan Lockstedtin leiriin nykyisen Schleswig-Holsteinin alueelle 25. helmikuuta 1915. Tuossa vaiheessa heitä oli 55.
Saksaan lähtevien piti osata kieltä, ja olla ”sivistyneitä, luotettavia ja hyvistä perheistä”.
Saksassa koulutettavia alettiin kutsua jääkäreiksi. Sana tulee saksan kielen Jäger-termistä, joka tarkoittaa metsästäjää. Sana laajeni 1700-luvulla tarkoittamaan kivääriä käyttävää jalkaväen sotilasta ja ruotsissakin alettiin puhua jägareista. Jääkäri oli ruotsin kautta Suomessakin tuttu sana Ruotsin vallan ajalta, jolloin jo perustettiin jääkäripataljoonia ja -rykmentti Suomen alueelle.
Sotilaskoulutusta annettiin myös Suomessa, mutta tämä toiminta ei ollut kovin organisoitua eivätkä kouluttajina olleet ammattisotilaat. Ampumataitoa ja sotilaskuntoa harjoitettiin salaisesti vapaaehtoispohjalta sen mukaan, miten mahdollisuuksia oli. Alueellista vaihtelua oli luonnollisesti runsaasti.
Kaiken kaikkiaan Saksassa sai sotilaskoulutusta maailmansodan aikana 1895 suomalaismiestä. Partiokurssiksi Pfadfinder-nimellä naamioitu toiminta laajeni yhä useamman suomalaisen saapuessa Saksaan, ja nimeksi tuli Lockstedtin harjoitusjoukko.
Rintamalle nykyisen Latvian alueelle joukko lähti jo pataljoonan vahvuisena. Toista tuhatta jääkäriä sai tulikasteensa 25. kesäkuuta 1916 venäläisten tykistökeskityksessä.
Rintama oli valittu jääkäripataljoona 27:lle niin, ettei suuria tappioita harvalukuiselle suomalaisjoukolle tulisi, mutta että nämä saisivat myös kallisarvoista rintamakokemusta ennen Suomeen paluuta.
Kaikkiaan Saksan riveissä kaatui 13 jääkäriä. Neljästoista sotatoimissa kuollut oli hyökkäyksestä kieltäytynyt Sven Saarikoski, jonka komppanianpäällikkö Armas Ståhlberg teloitti pistoolillaan tammikuussa 1917. Komppanianpäällikkö aikoi antaa varoittavan esimerkin preussilaisen sotilaskurin tyylillä, mutta tapaus aiheutti ehkä vain pahemman kriisin jääkärien keskuudessa. Ståhlbergia pidettiin laajalti murhaajana. Hänelle ei kuitenkaan koitunut seurauksia. Majuri Ståhlberg kaatui sisällissodassa 1918. Hän oli sukua Suomen ensimmäiselle presidentille K. J. Ståhlbergille.
Vaikeinta jääkärin sotilaspolulla oli ehkä Saksaan pääseminen. Venäjän viranomaiset ja muu esivalta olivat riskinä Suomessa, ja ennen pitkää myös tietoisia jääkäriliikkeestä.
Aktivistien verkostot olivat kohtalaisen laajat ja onnistuivat toimimaan pääosin salaisesti. Sotilaskoulutukseen lähtevä nuorukainen yleensä kulki ohjeistettuna etapilta toiselle ja lopulta Ruotsin puolelle, jota kautta Saksaan pääsi helpoimmin.
Osa jäi kiinni. 78 niin kutsuttua kalterijääkäriä joutui vangiksi Pietariin. Tunnetuimpia kalterijääkäreitä lienevät kenraaliksi ja puolustusvoimien komentajaksi noussut Aarne Sihvo, Lapuanliikkeen johtaja Vihtori Kosola sekä maalaisliittolainen poliitikko ja päätoimittaja Artturi Leinonen.
Jääkärivärvärit hankkivat sotilaskoulutettavia verkostojensa kautta hyviksi ja luotettaviksi arvioimistaan miehistä. Saksan kielen taito ei enää koulutettavien määrän kasvaessa ollut edellytys.
Värväys oli vilkasta Uudellamaalla ja Karjalassa, mutta etenkin Pohjanmaalla jääkärit muodostuivat alueen ylpeydenaiheeksi.
Eräs esimerkki värväyksestä on kuvattu historioitsija, politiikastakin tutun Jussi Niinistön teoksessa Isontalon Antti – Eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani.
Antti Isotalo oli kuuluisan samannimisen puukkojunkkarin pojanpoika. Isoo-Antti vanhempi oli kuollut muutama vuosi ennen ensimmäisen maailmansodan alkua.
”Lokakuun alussa 1915 Juho Ekola tapasi Alahärmän Alapään nuorisoseurantalolla tuttavansa Antti Isotalon. Ekola oli jo aiemmin varovasti tunnustellut Isotalon mielipiteitä itsenäisyysajatuksen suhteen, joten hän saattoi nyt kertoa, että Saksassa oli perusteilla kokonainen pataljoona suomalaisista vapaaehtoisista ja että nuoria miehiä oli tarve saada liikkeelle.
– Kyllä minä jouran, vastasi Isotalo empimättä ja ojensi Ekolalle kätensä sanojensa vahvistukseksi.”
Isotalo ja joukko muita matkalaisia, joista yksi ei ollut mukana jääkäriliikkeessä vaan menossa Amerikkaan, seilasi moottoriveneellä Merenkurkun yli Ruotsiin. Moottorikin sammui ankarassa syysmyrskyssä keskellä merta. Pohjaan mennään, jos ollaan mennäkseen, Isotalo muisteli myöhemmin ajatelleensa, ja oli tokaissut kipparille, ettei hän pelkää koskaan.
Matka kesti viikon, ja Isotalo liittyi Lockstedtin leirillä ensimmäiseen komppaniaan. Preussilainen kova koulutus oli ilmeisimmin Isontalon mieleen.
”Mutta kaikki meni niin kuin rasvassa vain, sillä me olimme täynnä pyhää innostusta ja toivossa että tulee aika jolloin saamme käyttää oppia hyväksemme”, Isotalo muisteli Niinistön teoksen mukaan alokasaikaansa myöhemmin.
Isotalo saapui takaisin Suomeen jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918 sisällissodan jo sytyttyä Suomessa. Hän taisteli maaliskuun 28.:een asti, jolloin hän haavoittui vasempaan reiteensä Kalevankankaalla Tampereen taistelun aikana.
Isotalo osallistui myöhemmin heimosotiin, Itä-Karjalan kansannousuun ja jatkosotaan. Hänen korkein sotilasarvonsa oli luutnantti. Työuransa hän teki Alkon palveluksessa ja kuoli 69-vuotiaana vuonna 1964.
Jääkärit muodostivat sisällissodan aikana valkoisen armeijan päällystöstä suurimman osan toimien myös joukkojen kouluttajina. Jonkin verran jääkäreitä myös kaatui.
Sodan jälkeen jääkärit muodostivat Suomen armeijan nuoremman upseerikunnan ydinosan. Everstit ja kenraalit olivat hankkineet kannuksensa Venäjällä. Tämä loi upseeriston sisälle jännitteitä, ja etenkin valkoinen oikeisto piti jääkäritaustaisten upseerien puolta suhtautuen tsaarin armeijan kaluunaherroihin epäileväisesti.
Moni jääkäri kohosi lopulta aina ylimpään upseerikuntaan asti.
Saksaan vapaaehtoisesti jääneitä jääkäreitä oli tiettävästi lukuisia, samoin kuin punaisten puolella taistelleita jääkäreitä.
Viimeinen elossa ollut jääkäri oli Väinö Valve, joka kuoli 99-vuotiaana maaliskuussa 1995. Jääkärikenraali Valve johti maailmansotien välillä ja toisen maailmansodan aikana Suomen rannikkopuolustusta sekä merivoimia ja toimi myös puolustusministerinä (amm.) vuosina 1944–1945.
Jääkärien perinnetyö on jatkunut melkein sata vuotta milloin hiljaisempana, milloin vahvempana. Tänä päivänä työtä tekee esimerkiksi Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry. Jääkärien muistomerkkejä on eri puolilla Suomea ja myös vanhalla harjoitusalueella Saksassa.
Lähteitä ja lisätietoa
Uutta valoa jääkärihistoriaan – näin he itse sen kertoivat (Tauno Kuusimäen 1960–1970-luvuilla tekemiä jääkärien haastatteluja, Yleisradion Elävä arkisto)
Helsingin Sanomat 20.11.2014
Jääkäripataljoona 27:n Perinneyhdistys ry:n kotisivut
Niinistö, Jussi: Isontalon Antti – Eteläpohjalainen jääkäri, värväri ja seitsemän sodan veteraani. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, 2008