"Koulun ainoa huutolaispoika oli Valto, mutta ei kukaan häntä nimellä kutsunut" – Vielä sata vuotta sitten Suomessa huutokaupattiin ihmisiä
Vielä 1900-luvun alkuvuosikymmeninä monen suomalaisen kohtalo oli joutua huutolaiseksi. Pääasiassa he olivat orpolapsia, vanhuksia, vammaisia ja mielisairaita. Huutolaisiksi päätyivät ihmiset, joilla ei ollut huolehtivia omaisia.
Historiantutkija ja dosentti Panu Pulma kertoo, että kunnilla oli velvollisuus järjestää ihmisten huolto ja elatus jo 1800-luvulla, mutta laitospaikkoja ei juuri ollut.
Huutokaupassa omaisettomat ihmiset esiteltiin kuin tavarat ja luovutettiin vähiten tarjoavalle, sillä se oli kunnille edullisinta. Varsinaiset huutokaupat kiellettiin jo 1910-luvulla, mutta julkisien sijoitustilaisuuksien pitämistä jatkettiin sen jälkeen ilman julkista huutokauppaosuutta.
– Huutokaupan kaltaisia tilaisuuksia järjestettiin myöhemminkin, mutta siitä ei ole tietoa, milloin ne lopullisesti päättyivät. Toisen maailmansodan jälkeen ei ole enää ankeimmilla ja takapajuisimmillakaan paikoilla järjestetty huutokauppoja, Pulma kertoo.
1920-luvulla syntynyt Esteri muistaa Orjamarkkinat-kirjassa vielä 2000-luvulla sen, kuinka hänet ja hänen kolme sisarustaan huutokaupattiin vuonna 1935, jolloin se oli jo kiellettyä.
– Siinä tingattiin vähän aikaa ja järven takaa olevan talon isäntä ja emäntä huusivat minut halvimmalla. Kun emäntä tuli viereeni, hän katsoi minua ja minä häntä. Kysymykseen “Lähdetkö meidän mukaamme?” en pystynyt vastaamaan muuta kuin päännyökkäyksellä.
Pulma kertoo, että 1930-luvun pula-aikana avun tarpeessa oli paljon ihmisiä, mutta siitä, miten silloin ihmisiä on sijoitettu, ei ole kattavaa tutkimusta.
Kun huutokaupat kiellettiin, alkoi kunta tehdä kahdenvälisiä sopimuksia tilallisten kanssa. Niissä otettiin huomioon sijoittaja ja sijoitettava ilman suoraa kilpailutilannetta.
– Vaikka huutokauppamuodosta haluttiin eroon, edelleen haettiin kunnan kannalta halvinta ratkaisua. Niin sanotun palveluntarjoajan kuten ottovanhemman ja kunnan välinen suhde säilyi.
Huutolaisten olosuhteet vaihtelivat paljon, osa sai olla talossa kuin biologinen lapsi, mutta isoa osaa käsiteltiin epäinhimillisesti ja ankarasti. Kirjat kertovat monta tarinaa siitä, miten huutolaiset joutuivat kerjuulle, kuinka koti vaihtui monesti ja miten ruokapöytään ei ollut asiaa.
– Valto oli koulun ainoa huutolaispoika, eikä kukaan kutsunut häntä edes nimeltä. Häntä kutsuttiin milloin kunnanelätiksi, milloin äpäräkakaraksi tai huoranpennuksi, omaelämäkerrallisessa kirjassa kerrotaan.
Nälkäviuluksi nimitellyn Kallen piti värjötellä milloin minkäkin talon ulko-oven vieressä resuisissa vaatteissa etsimässä ruokaa. Ruokaa ei saanut riittävästi, mutta remmiä sitäkin enemmän.
Myös hyviä kokemuksia mahtui sekaan.
Esimerkiksi huutokaupattu Esteri muistelee lämmöllä huutolaispaikkaansa. Häntä ei lyöty eikä tukistettu, ja ahkeruudesta sai kiitoksen sanan, joka lisäsi intoa tehdä töitä.
– Vaikka kuuluin huutolaisena sen aikakauden alimpaan kastiin, minua kohdeltiin hyvin, jopa lempeästi, kertoo kirjassa Valto.
Pulman mukaan huutolaisen ottamiseksi oli olemassa kaksi keskeistä motiivia: taloudellinen näkökulma ja sukulaisuus.
– Taloudellisen hyödyn näkökulmasta ajateltuna huutolaisesta haluttiin hyötyä, esimerkiksi työtä teetettiin niin paljon kuin mahdollista.
Pulma on huomannut, että usein huutolaisen ja uuden huoltajan välillä on ollut jonkin tasoinen sukulaisuussuhde.
– Moni päätyi sukulaisten hoteisiin, vaikka heillä ei ollut velvollisuutta ottaa huutolaisia. Oikeastaan motiivina oli siis omista huolen pitäminen.
Huutolaisilla oli hyvin harvoin mitään perittävää, mutta jos oli, perintö meni yleensä muihin taskuihin.
– Jos ketään muita periviä omaisia ei ollut, perintöosa siirtyi uusille vanhemmille. Ottolapset eivät perineet biologisia vanhempiaan.
Vielä 1940-luvulla sijoitettuja sanotaan usein huutolaisiksi. Monesti esimerkiksi isä kuoli ja olemattoman sosiaaliturvan vuoksi äiti joutui antamaan lapset pois.
Se, mihin ikävuoteen asti huutolaislapsesta pidettiin huolta, riippui kunnasta. Joissain kunnissa jo 12-vuotias nähtiin aikuisena ja kykenevänä elättämään itsensä.
Pulman mukaan kunnalla oli velvollisuus valvoa, että sijoitettuja hoidettiin uusissa kodeissa asiallisesti, mutta valvonnan toteutumisessa kuntien välillä on valtavasti eroja. Erityisen tarkkaa oli, että myös huutolaislasten oli päästävä kouluun. Kaupungeissa kontrolli oli maaseutuja suurempaa.
– Valvonta riippui paikkakunnan materiaalisesta ja henkisestä tasosta, eli siitä, kuinka alkeellista touhu kunnassa on ollut.
Pulma kertoo, että jos huutolaisia on kohdeltu huonosti, niin usein esimerkiksi naapurit ovat ilmoittaneet siitä kuntaan ja huutolainen on voinut saada uuden kodin.
– On ollut olemassa jonkinnäköinen sosiaalinen kontrolli. Tietenkin ihmisillä on isoja näkemyseroja siinä, mitä on pidetty normaalina kurittamisena tai hoitamisena.
Suomen ensimmäinen orpokoti perustettiin Viaporin sotilaitten lapsille Helsinkiin Kulosaaren kartanoon vuonna 1750. Muihin kaupunkeihin orpokoteja alkoi tulla pikkuhiljaa 1800- ja 1900-luvuilla. Ennen kuin lastenkoteja alettiin rakentaa, orpoja lapsia sijoitettiin perheiden lisäksi vaivaistaloihin eli kunnalliskoteihin.
– Sitten alettiin tehdä vaivaistaloihin lapsille omia osastoja ja lopulta alettiin vaatia, että lapset täytyy saada pois vaivaistaloista erillisiin lastenkoteihin. Varakkaammilla seuduilla alkoi lastenkoteja tulla maallekin.
Pulman mukaan tilanne eteni vähitellen ja 1920-luvulla köyhäinhoitolain uudistuksen yhteydessä tuli jo velvoitteita laitoshoitoon liittyen.
– Vaikka laitospaikat lisääntyivät, perheisiin sijoittamista ei koskaan lopetettu.
Pulma kuvaa 1970-lukua heikommassa asemassa olleiden reformikaudeksi. Silloin esimerkiksi orpojen lasten asema Suomessa parani.
1970-luvulla uudistui adoptiolainsäädäntö, koko sosiaaliturvalainsäädäntö ja koululainsäädäntö.
– Nämä valmisteltiin jo 1960-luvulla ja 1970-luvulla toteutettiin. Vaikka valmistelu oli pitkä, se tuotti hyvää tulosta. Ainoa, joka tuolloin jäi jälkeen, oli lastensuojelulaki, jota uudistettiin sitten 1984.
Lähteenä käytetty Jouko Halmetkosken teosta Orjamarkkinat – huutolaisuuden kohtaloita Suomessa.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä syyskuussa 2022. Lehden voit tilata täältä. Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä.