Kirjailija Antti Tuuri: Jos katsoo peruutuspeiliin, pysyy huonosti tiellä

Kirjallisuus

Kirjailija Antti Tuurin viimeisin teos käsittelee kehitysvammaista ystävää. Monipuolisen uran tehneellä miehellä on sanansa sanottavana niin Venäjästä, maaseudusta kuin kirjallisuudesta. 

Antti Tuuri on mitä suurimmassa määrin eteläpohjalainen, mutta on viihtynyt jo 1980-luvun puolivälistä asti myös työhuoneellaan Helsingin Kalliossa. 

– Ostin tämän asunnon sellaiselta nousevalta kapellimestarikyvyltä kuin Esa-Pekka Salonen. Kehuttiin lahjakkaaksi, eikä syyttä, Tuuri virnistää. 

Tuuri on seurannut entisen vaimonsa veljeä, down-syndroomaista Jukka Wahlroosia ystävänä ja edunvalvojana vuosikymmenet, mutta lopullinen sysäys kirjaan Mies kuin pantteri – Wahlroosin elämä (Otava, 2022) tuli terveystarkastuksessa. Fysioterapeutin lause kuvasi hyväkuntoista Wahlroosia. 

– Ja siinä minulle oli kirjan nimi valmiina, Tuuri naurahtaa. 

– Materiaalia oli kertynyt vuodesta 1964, ja se mitä  jäi puuttumaan, löytyi Wahlroosin kaiken säästäneeltä äidiltä. Sain apua myös Kehitysvammaliitosta.

Kehitysvammaisiin suhtauduttiin takavuosikymmenillä tavoilla, jotka nyt tuntuvat ymmärtämättömyydessään ja tylyydessään jopa kauhistuttavilta. 

Tuuri muistuttaa, että monet perheet ajattelivat silloinkin toisin. 

– Wahlroosin syntymätodistuksessa luki, että ‘pitää laittaa laitokseen, ettei pilaa perheen elämää’. Vanhemmat ilmoittivat, ettei tule kysymykseen. Toki asiat olivat jo muuttuneet sikäli parempaan, että hänellä oli mahdollisuus käydä erityiskoulua, jossa oli koulutettuja ja innostavia opettajia ja positiivinen ilmapiiri.

Wahlroosin isä ja äiti liittyivät Aula-säätiöön, joka järjesti kehitysvammaisille työpaikkoja, kesäleirejä ja yhteistä toimintaa myös vanhemmille. Jukka Wahlroos teki sen kautta töitä eläkeikään asti. 

Vaikka yhteiskunnan palvelut ja asenteet vammaisuuteen alkoivat muuttua 1970-luvulla, paljon riippuu nykyäänkin yksilöistä. 

– Yksi lääkäri sanoi minulle, että kehitysvammaisista on niin paljon vaivaa. No niin on myös vanhuksista, mutta heitä sen takia lopeteta! Vaimoni jatkoi pohdintaa ystävättärensä kanssa ja he totesivat, että aviomiehistä sitä vasta vaivaa onkin.

Tuurin mieleen on jäänyt myös sairaanhoitaja, joka tokaisi raskauden aikaisten seulontojen ratkaisevan kehitysvammaisten “ongelman”. Toisaalta hän korostaa, että päätös raskauden keskeytyksestä on aina henkilökohtainen, eikä sitä saa kukaan tehdä toisen puolesta. 

Vammaiset, kuten muutkin ihmiset, kaipaavat itsenäisyyttä, merkityksellisyyden tunnetta ja kuulumista joukkoon. Tuurin mukaan kanssakäymiseen ei tarvita normaaleja käytöstapoja kummempia taitoja, mutta kehitysvammaisten keskinäinen huumori voi olla rankkaa ja kommunikaatio suorasukaista. 

– Ei Wahlrooskaan tykkää, jos häntä sanotaan kehitysvammaiseksi. Sieltä tulee äkkiä takaisin, että itse olet vammainen. 

– Meillä on selkeä suhde: Wahlroos on päämies ja minä edunvalvoja. Lisäksi ollaan helkkarin hyviä kavereita. Selväähän se on, ettei Wahlroos ole samanlainen kaveri kuin muut ikäiseni miehet, vaan tietyllä tavalla ikuinen lapsi. Mutta se kuuluu asiaan – ja on kirjailijan mielikuvitukselle vain hyväksi. 

tuurin kustantaja Otava otti keväällä uusintapainoksen Mannerheim-ristin ritarit -kirjasta. Alkuperäinen juhlapainos on numeroitu. 

Mannerheim-ristin sai kaikkiaan 191 suomalaissotilasta joko erinomaisesta urheudesta, poikkeuksellisista tuloksista tai ansiokkaasta johtamisesta. Kirjassa kerrotaan jokaisen ristin saaneen sotilaan pienoiselämäkerta sekä esitellään taistelutilanne, josta ritarin arvo annettiin. 

Juhannuksena julkaistiin uusi jättipokkaripainos Tuurin Talvisota-romaanista, joka ilmestyi vuonna 1984 ja muistetaan myös elokuvana. Painoksen tuotto ja tekijänpalkkio lahjoitetaan lyhentämättömänä SPR:lle Ukrainan sodan uhrien tukemiseen. 

– Kunnia ideasta kuuluu vaimolleni Merjalle. Ukrainan sota muistuttaa tapahtumiltaan ja taustoiltaankin Suomen talvisotaa, vaikka aseet ovat kehittyneet, Tuuri sanoo. 

– Maan silmitön tuhoaminen ohjuksilla ja pommeilla on järjetöntä. Isoisänä minua järkyttävät erityisesti ukrainalaisten lasten pelokkaat kasvot pommisuojissa: pikkutytöt on puettu pinkkeihin prinsessamekkoihin tai haalareihin. Itselläni on kaksi samanlaista lastenlasta.

Tuurin romaaniin ja tositapahtumiin perustuu myös vuonna 2017 elokuvateatterit täyttänyt Ikitie, joka on kouraiseva kuvaus Stalinin vainojen kynsiin joutuvista suomalaissiirtolaisista. 

– Ei minulla ole mitään venäläisvihaa tai ylenmääräistä hinkua Natoon, saati sotimaan tässä iässä. Kannatan Nato-jäsenyyttä, koska se on tarpeellinen selkänoja ja viisas päätös valtiojohdolta, kirjailija tokaisee. 

Tuurin mukaan päättäjien aiempien tekemisten rääpiminen on “aika turhaa”, koska ajat ovat muuttuneet. Yrittihän Sauli Niinistökin pitkään tullaan toimeen Vladimir Putinin kanssa, kunnes totesi sen mahdottomaksi.  

– Jos katsoo koko ajan vain peruutuspeiliin, pysyy huonosti tiellä.

Talvisota-romaanin perustana ovat autenttiset sotapäiväkirjat, mukana olleiden haastattelut ja kertomukset. Se on toinen osa Tuurin kuusiosaista sarjaa, joka kertoo fiktiivisen eteläpohjalaisen Hakalan suvun vaiheista Suomessa ja Amerikassa. Avausosa, legendaarinen Pohjanmaa ilmestyi jo vuonna 1982.  

Kauhavalla syntynyt Tuuri, 77, on tunnettu maaseudun kuvaajana, mutta yhtä lailla hän on käsitellyt kirjoissaan miesten, naisten ja lasten elämää vaikkapa Yhdysvaltojen metropoleissa suuren siirtolaisaallon aikana. 

Mitä hän ajattelee nykyhetken keskusteluilmapiiristä ja siitä, että kirjallisuudessakin on alettu kysyä, kuka on sopiva kirjoittamaan mistäkin aiheesta ja elämänpiiristä? 

– Lukija näkee kokonaisuuden, toimiiko se vai ei. Monessa romaanissa on minäkertoja, joka on ihan muu kuin kirjailija itse. Voi kirjoittaa vaikka Kuusta, kunhan tekee sen hyvin, Tuuri kuittaa. 

Diplomi-insinööriksi kouluttautunut Tuuri on ollut kokopäiväinen kirjailija vuodesta 1983. 

Hänet on palkittu Finlandialla (Lakeuden kutsu, Otava, 1997), Pohjoismaiden neuvoston kirjallisuuspalkinnolla, Aleksis Kiven palkinnolla ja Veijo Meri –palkinnolla. Romaaneja, novelleja, kuunnelma- ja elokuvakäsikirjoituksia, oopperalibrettoja, elämäkertoja ja historiikkeja on kertynyt tuotantoon kymmenittäin. 

Tuurilla on oma tyylinsä, eikä hän vaikuta koskaan juuri välittäneen siitä, mikä on niin sanotusti pinnalla kulttuurissa tai kirjallisuudessa. 

– Jos aihe kiinnostaa, olen tarttunut siihen. Pieleen menee, jos alkaa miettiä, miten ja millä jutuilla nyt saisi mahdollisimman paljon suosiota. Ja paperi on aina yhtä valkoinen, kun sen esiin kääntää.