Keskustan kuiskaaja menetti yöunensa politiikan takia vain kerran — Timo Laaninen kaipaa Irak-palapelin puuttuvia osia
Yli seitsemän vuotta yhteensä kuuden keskustalaisen ministerin erityisavustajana. Kuusi vuotta keskustan puoluesihteerinä. Väliajat toimittajana Suomenmaassa.
Timo Laanisen ura keskustan kulisseissa hakee vertaistaan. Liperin Salokylällä vuonna 1954 syntynyt Laaninen liittyi keskustanuoriin 15-vuotiaana ja työllistyi ensimmäistä kertaa puolueen leipiin jo opiskeluaikoinaan.
Yhteensä Laaninen pyöri puoluetoimiston, Valtioneuvostonlinnan ja Suomenmaan muodostamassa Bermudan kolmiossa yli 35 vuotta. Mieluisinta oli toimittajan työ, mutta kun keskusta kutsui, puolueen mies vastasi myöntävästi.
Laaninen ehti urallaan avustaa peräti neljää keskustalaista pääministeriä. Hän oli pitkään sitä mieltä, että lojaalisuus entisiä esimiehiä kohtaan estää häntä kirjoittamasta muistelmiaan.
Kun pääministerien luottomies sitten suostui muistelemaan, hän asetti työlle tiukat ehdot. Hän ei kirjoittaisi ilkeitä juoruja tai paljastuksia esimiestensä tai muiden poliitikkojen virheistä tai inhimillisistä heikkouksista.
Tänään ilmestyvä Keskustan kuiskaaja – vuoteni politiikassa onkin poliittisiksi muistelmiksi harvinaisen lämminhenkinen teos. Laaninen kirjoittaa urallaan kohtaamistaan ihmisistä kauniisti ja arvokkaasti.
Skandaaleja kirjasta on turha etsiä. Mehukkain paljastus taitaa olla se, että sisäministeri Mauri Pekkarinen tilasi myöhäisten kokoustensa hiukopalaksi lettuja mansikkahillolla, kun taas pääministeri Esko Ahon aamuyöhön venyneissä kirjoitussessioissa ahkeroitiin Kesärannan keittiössä paistettujen kananmunien voimin.
Laaninen pidättäytyy siis visusti ruotimasta muiden virheitä, mutta ei omiaan. Eniten ovat jääneet mietityttämään pääministeri Anneli Jäätteenmäen eroon johtaneet tapahtumat.
– Olen lukemattomia kertoja pohtinut, mitä minä olisin voinut tehdä toisin. Mikään muu tapaus ei ole politiikassa yöuniani vienyt, tämä vei, Jäätteenmäen avustajana työskennellyt Laaninen kirjoittaa.
Laaninen kertoo kirjassaan saaneensa tietää presidentti Tarja Halosen avustajan Martti Mannisen Jäätteenmäelle lähettämistä fakseista helmikuussa 2003. Manninen faksasi Jäätteenmäelle koosteita ulkoministeriön salaisista Irak-asiakirjoista, joita keskustajohtaja käytti vaalitaistelussa pääministeri Paavo Lipposta vastaan.
Laaninen kertoo olettaneensa, että Mannisella oli jonkinasteinen lupa Jäätteenmäen informoimiseen. Hän palauttaa kirjassaan mieliin kiistan SDP:tä jakaneet rintamalinjat.
Lipponen oli valmis tukemaan Irakiin hyökkäystä suunnittelevaa Yhdysvaltoja ja uskoi, että se saisi YK:n tuen sotatoimille. Halonen ja ulkoministeri Erkki Tuomioja korostivat, että ilman turvallisuusneuvoston lupaa sotatoimet eivät olleet mahdollisia.
– Tämän jännitteen olemassaolo oli julkinen salaisuus, joka unohtui ja jonka unohtaminen palveli monien etuja Jäätteenmäen kujanjuoksussa, Laaninen muistuttaa.
Jäätteenmäki pelasi vaalitaistelussa kovaa peliä iskemällä kiilaa SDP:n sisälle. Laaninen ymmärsi ja kannatti kiilan lyömistä, mutta muistelee kuitenkin varoittaneensa esimiestään siitä, että tiukan paikan tullen demari ei demaria jätä.
– Tämä sitten toteutui, kun koko puolue yhdistyi paheksumaan Jäätteenmäkeä ja vaatimaan hänen eroaan, Laaninen kirjoittaa.
Laaninen kutsuu Jäätteenmäen viimeistä pääministeripäivää kesäkuussa 2003 nimellä Dies Irae, vihan päivä. Hän oli paikalla keskustan ryhmäkokouksessa, jonne SDP:n eduskuntaryhmän pääsihteeri Sisko Seppä asteli tuomaan demarien ryhmänjohtajan Jouni Backmanin vaatimuksen pääministerin vaihtamisesta.
– Pidän tuota hetkeä suurimpana nöyryytyksenä puolueen historiassa, Laaninen kirjoittaa.
Hän on edelleen eri mieltä siitä, että Jäätteenmäki olisi valehdellut eduskunnalle. Laanisen mukaan Irak-palapelistä puuttuu vielä osia.
– Esimerkiksi se, kuka keksi tehdä Mannisen fakseista rikosasian, kun kyse oli kuitenkin ennen muuta poliittisesta kamppailusta. Valaistusta kaipaavat vielä monen toimijan roolit ja motiivit.
Laaninen kuvailee kirjassaan koskettavasti myös politiikassa kokemiaan ilon hetkiä. Makeimmalta voitto on tuntunut Turun puoluekokouksessa vuonna 1980, kun nuorten ehdokas Paavo Väyrynen kukisti kokeneen Johannes Virolaisen.
Puoluesihteeriuran tähtihetkenä mieleen on jäänyt vuoden 2012 kuntavaalien tulosilta. Edellisen vuoden eduskuntavaalit olivat päättyneet keskustan historian karmeimpaan vaalitappioon. Nyt puolue yritti nousta kanveesista uuden puheenjohtajansa Juha Sipilän avulla.
Puolueaktiivit olivat kerääntyneet Apollonkadun puoluetoimistolle odottamaan vaalitulosta. Kun ennakkoäänet rävähtivät tv-ruutuun, keskustan kannatus ylitti reilusti 20 prosenttia.
Laaninen antoi itselleen luvan päästää tunteet valloilleen.
– Vetäydyin hiukan syrjemmälle ja annoin kyynelten tulla. Helpotus oli niin valtava. Tämä paatti ei uppoaisi minun vahtivuorollani, hän kuvailee tunteitaan.
Laaninen jätti puoluesihteerin tehtävän vuoden 2016 puoluekokouksessa.
Kun hän luovutti puoluetoimiston avainnipun seuraajalleen Jouni Ovaskalle, olo oli enemmän helpottunut kuin haikea. Hän oli selvinnyt henkisesti ja fyysisesti ehjänä politiikan kuluttuvasta oravanpyörästä.
Laaninen oli aloittanut puoluesihteerin työnsä ohessa teologian opinnot Helsingin yliopistossa. Hän sai pappisvihkimyksen syksyllä 2018 ja työskenteli viimeiset vuodet ennen eläkkeellä jäämistään Malmin seurakunnassa.
Siinä työssä, kuten kaikissa aiemmissakin, keskeistä oli sana.
– Se on tärkein työkalu niin toimittajalle, poliitikolle kuin papillekin.
Mikä sai keskustajohtajan toisensa jälkeen luottamaan juuri Laaniseen? Se lukijan täytyy päätellä lähes rivien välistä, sillä kirjan päähenkilö ei rehvastele saavutuksillaan.
Tärkeimmän toimintaansa ohjanneen periaatteen Laaninen sentään paljastaa. Hän kertoo tukeneensa aina puoluekokouksen valitsemaa puheenjohtajaa riippumatta siitä, ketä itse oli tehtävään kannattanut.
– Joku voisi puhua opportunismista, halusta liimautua aina uuden vallanpitäjän kylkeen. Itse näen sen puoluemiehen lojaalisuutena, Laaninen perustelee.
– Kun puoluekokous on valinnan tehnyt, sitä pitää kunnioittaa ja auttaa valittua puheenjohtajaa selviämään tehtävästään mahdollisimman hyvin.
Laaninen kirjoittaa viihtyneensä paremmin politiikan kulisseissa kuin parrasvaloissa. Palkinnoksi työstä riitti kulloisenkin esimiehen mahdollisimman hyvä onnistuminen.
Kun esimerkiksi joku hänen ehdottamansa sana tai lause toimi puheenjohtajien vaaliväittelyissä, kuiskaajakin oli onnistunut.
Timo Laaninen: Keskustan kuiskaaja. Vuoteni politiikassa. Kirjapaja, 382 s.