Kirjat | Jahtikaverin värvääminen puolustusministeriksi tuotti harmia – Urho Kekkosen ystäväpiiristä uutta tietoa
Presidentti Urho Kekkosen (1900-1986) elämästä ja poliittisesta urasta riittää yhä yksityiskohtia tutkittavaksi ja kirjoiksi jalostettavaksi.
Professori Kari Hokkanen paneutuu tuoreessa kirjassaan Torpanpoika ja linnanherra (Verbatum) Kekkosen ja isokyröläisen maalaisliittolaisen Orisbergin kartanon isännän, maanviljelysneuvos Lars Björkenheimin ystävyyteen.
Maalaisliiton luottamustehtävissä Kekkoseen tutustunut Björkenheim oli presidentin seurueessa tämän 1957 heinäkuussa Etelä-Pohjanmaalle tekemällä matkalla, johon kuului myös yöpyminen Orisbergissa. Yhteydenpito jatkui muun muassa peltopyyjahdeissa, joita Björkenheim tiluksillaan vuosittain järjesti.
Kekkosella oli tapana nostaa toisinaan ministereiksi henkilöitä, joihin hän luotti poliittiseen kokemukseen katsomatta. Björkenheimin osaksi tuli vastaanottaa puolustusministerin tehtävä pääministeri Reino Kuuskosken puolipoliittisessa virkamieshallituksessa vuonna 1958. Hallitus istui vain 126 päivää, mutta Björkenheim sai uuden tilaisuuden hieman myöhemmin Martti Miettusen hallituksessa.
Tammikuussa 1962 Björkenheim lähetettiin Neuvostoliittoon kireässä suurvaltapoliittisessa tilanteessa asekaupoille, joita tehtiin tuohon aikaan niin idästä kuin lännestäkin.
Matka ei sujunut aivan suunnitellusti, kun Björkenheim antoi pikaisen haastattelun Neuvostoliiton festivaalikomitean edustajalle. Sen perusteella sotilaslehti Krasnaja Zvesda ja Komsomolskaja Pravda julkaisivat uutisen, josta uutistoimisto TASS teki kansainväliseen levitykseen omansa.
Neuvostolehdistö uutisoi, että Suomen puolustusministeri oli toivottanut Maailman nuorison ja ylioppilaiden rauhan ja ystävyyden festivaalin tervetulleeksi Helsinkiin ja kertonut suhtautuneensa asiaan Suomen hallituksen keskusteluissa myönteisesti.
Suomalaista mediaa ministerin sanomiset kiinnostivat, sillä festivaalikysymys oli puhuttanut Suomessa jo pitempään osana kylmän sodan propagandataistelua.
Neuvostoliitto oli järjestänyt vuodesta 1947 festivaaleja, joihin se toivoi mahdollisimman laajaa osanottoa myös lännestä. Vetonauloiksi hankittiin kuuluisia urheilijoita ja ensimmäisen avaruuslennon jälkeen kosmonautteja.
Vuoteen 1961 saakka vuotuiset suurfestivaalit oli pidetty puolueettoman Itävallan Wieniä lukuun ottamatta aina sosialististen maiden pääkaupungeissa, mutta nyt juhlat haluttiin Helsinkiin.
Suomelle asia oli kiusallinen, ja edellinen, pääministeri V.J. Sukselaisen hallitus oli suhtautunut asiaan torjuvasti. Oli myös oletettavissa, että amerikkalaisten tiedustelupalvelu CIA tekisi parhaansa häiritäkseen festivaaleja.
Kekkonen ei festivaalia Suomeen halunnut, eikä sitä kommunisteja lukuun ottamatta tahtonut kukaan muukaan. Suomen nuorisojärjestöjen yhteisorganisaatio SNE ja ylioppilaskuntien liitto SYL torjuivat kutsun jyrkästi, ja Helsingin kaupunki oli haluton yhteistoimintaan järjestelyissä.
Myös Miettusen hallitus oli ilmoittanut, että festivaalin järjestämistä Suomessa ei toivottu eikä valtiovalta sitä tukisi. Nyt ministeri Björkenheim oli TASSin mukaan kertonut kuitenkin Suomen suhtautumisesta aivan muuta.
Björkenheim sanoi Uuden Suomen Moskovan-kirjeenvaihtajalle Aarne Tanniselle, että hänen sanomisistaan on syntynyt jonkinlainen väärinkäsitys ”vai miksi sitä nyt kutsuisi”.
Kotimaan lehdistössä asiasta nousi kuitenkin myräkkä. Ulkopoliittisesta skandaalistakin puhuttiin, ja eduskunnassa Björkenheimiä kutsuttiin ”Festivaali-Lassiksi”.
Hokkanen katsoo kirjassaan Björkenheimin menneen viritettyyn ansaan. Jo ministerin saama ruhtinaallinen vastaanotto viittasi siihen, että Neuvostoliiton tarkoituksena oli saada ymmärrystä festivaaleille. Isännät myös saivat haluamansa, kun Björkenheim antoi asiasta kysyttäessä kohteliaan ja pyöreän vastauksen.
Festivaalit järjestettiin Helsingissä kesällä 1962, mutta pelkällä kansalaisjärjestötasolla. Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA pani pystyyn ”varjofestivaalin” ja häiritsi oikeaa festivaalia innokkaiden suomalaisten voimin.
Lehdistö joko vaikeni parhaansa mukaan koko festivaalista tai esitti tapahtumat antikommunistisessa sävyssä. Poikkeuksina olivat kommunisti- ja skogilaislehdet, maalaisliiton Maakansa sekä muutamat maakuntalehdet.
Presidentti Kekkonen oli ensin päättänyt pysyä kokonaan sivussa, mutta harmistui festivaalin häiritsemisestä niin, että hyväksyi kutsun yhteen, unkarilaisten järjestämään juhlaan.
– Eipä Björkenheimin festivaalilausunnolla muuta merkitystä liene ollut kuin että se tarjosi mahdollisuuden lyödä presidentin ystäväksi tiedettyä ministeriä ja samalla presidenttiä itseäänkin, Hokkanen kirjoittaa.
Kekkonen oli tyytymätön Björkenheimin toimintaan tapauksen yhteydessä, ja murheita tuli vielä lisää. Matkallaan Britanniaan Suomen puolustusministeri ilmoitti Suomen olevan valmis ostamaan ilmatorjuntaohjuksia Britanniasta, vaikka asialle ei ollut Kekkosen eikä Neuvostoliiton kuittausta.
Kekkonen joutui poliittisiin siivoustöihin ja purki närkästystään Björkenheimin menettelyyn myös päiväkirjaansa. Hokkasen mukaan sotilaat olivat tyytyväisempiä puolustusministeriin kuin presidentti.
– Kekkosen mielestä kenraalit olivat saaneet poliittisesti kokemattoman ministerin sanomaan Lontoossa enemmän kuin oli suotavaa, ja hän koki sotilaiden menneen ministerin suulla yli hyväksyttävän rajan puolustus- ja ulkopolitiikan välillä, Hokkanen summaa kirjassaan.
Toinen kausi puolustusministerinä jäi Björkenheimin viimeiseksi valtioneuvoston jäsenenä. Hokkasen mukaan hänet oli kummallakin kerralla hyväksytty mukaan presidentin henkilökohtaisena luottomiehenä eikä ollut vastannut kaikessa tämän toiveita.
– Jos pelkistetään, voi sanoa Lars Björkenheimin olleen pätevä tiukasti oman ministeriönsä alueella, mutta ulkopolitiikkaa sivuavissa kohdissa poliittisen kokemuksen puuttuminen näkyi. Hokkanen kirjoittaa.
Kekkosen ja Björkenheimin henkilökohtaisiin suhteisiin jälkimmäisen kömmähdykset puolustusministerin tehtävässä eivät kuitenkaan vaikuttaneet, vaan yhteydenpeto ja peltopyyjahdit jatkuivat entiseen tapaan.
Björkenheim kuoli toukokuussa 1965 sairauskohtaukseen 63-vuotiaana.
Kari Hokkanen: Torpanpoika ja linnanherra (Verbatum) 127 s.