Ei pulpetteja, ei ulkoa opettelua, tilalla itseohjautuvuutta – Onko nykykoulu pilalla?

Koulu

Tunnelma on yllättävän rauhallinen oululaisen Hiukkavaaran koulun suuressa opetustilassa tavallisena maanantaiaamuna. 

Yhdessä nurkkauksessa tokaluokkalaiset laulavat opettajakaksikon johdolla onnittelulaulua suomeksi, englanniksi ja ruotsiksi. Nurkkausta reunustavat pelkät suuret verhot. 

Opetustilan keskellä sijaitsevassa suuressa tilassa kolmosluokkalaiset tekevät tehtäviään. Osa istuu värikkäillä sohvantapaisilla tuoleilla ja osa valuu epätasaisena jonona lasiseinillä reunustettuun hieman pienempään tilaan.  

Hieman kauempana näkyvät toiset verhot. Niiden takana ekaluokkalaiset kuuntelevat esitelmää Kalevalasta. 

Pientä puheensorinaa kuuluu sieltä ja täältä, mutta mistään metelistä ei voi puhua. Ei, vaikka rehtori Anne Moilasen mukaan samassa tilassa työskentelee yhtäaikaisesti enimmillään 170 oppilasta vuosiluokilta 1–4, kahdeksan luokanopettajaa sekä liuta erityisopettajia ja koulunkäyntiavustajia.  

Akustiikkaan on kiinnitetty vuonna 2017 valmistuneessa koulussa erityistä huomiota. Lattioita peittävät kokolattiamatot ja tiloissa on muutenkin käytetty runsaasti ääntä pehmentäviä materiaaleja. 

Nykykoulun meininki voi tuntua kuitenkin kummalliselta sellaisesta, joka on käynyt oman koulunsa aikaisempina vuosikymmeninä. 

Ennen kouluissa oli pitkät käytävät, niiden varrella sijaitsivat jämerillä väliseinillä toisistaan erotetut luokkahuoneet. Luokissa oppilaat istuivat säntillisissä pulpettiriveissä ja kuuntelivat, kun opettaja opetti. Jokaisella oli oma selkeä paikkansa. 20–30 oppilaan luokalle oli aina yksi opettaja. 

Opiskelu pohjautui paljon ulkoa opetteluun: historian tunnilla jokainen painoi päähänsä vuosilukeman 1323 ja perään sanat Pähkinäsaaren rauha usein ymmärtämättä, miksi rauha solmittiin ja miksi se pitää muistaa. 

Kaikki tehtiin samassa tahdissa, ja kuvaamataidon tunnilla askarreltiin samanlaiset työt opettajan ohjeita täsmällisesti noudattaen. 

Mutta se oli silloin. 

Uusissa koulurakennuksissa ei enää puhuta luokkahuoneista, vaan opetustiloista tai oppimisympäristöistä. Käytäviä Hiukkavaarassa ei näy, vaan tilat on sijoitettu pääosin avaran keskusaukean ympärille. Materiaalina on käytetty paljon puuta, vaikutelma on arkkitehtonisesti tyylikäs. 

Suuriin opetustiloihin mahtuu 140–230 oppilasta. Opetustilojen keskellä on aina iso “keskustila,” jota kutsutaan toriksi. Sitä taas reunustavat pienemmät opetustilat, joiden kokoa voi muunnella vaikka joka päivä tarpeiden ja tilanteiden mukaan. 

Pulpetteja ei ole: oppilaat istuvat niin torilla kuin pienemmissäkin opetustiloissa raheilla, sohvilla, penkeillä. Joku näyttää tekevän tehtäviä lattialla. Toki opetustiloista löytyy myös työpöytiä, joita suositaan esimerkiksi kirjoittamista vaativien tehtävien yhteydessä. 

Yhtä opetusryhmää vetää kaksi opettajaa, mutta samassa suuressa opetustilassa opettajia voi olla kerralla lähemmäs kymmenen. 

Ulkoa opettelu ei ole enää muodissa, vaan oppilaat keskittyvät enemmän tiedonhankintaan ja lähteiden kriittiseen tarkasteluun. Jokaiselle oppilaalle pyritään löytämään omat tavat oppia ja opiskella.  

Kaiken keskiössä on itseohjautuvuuden käsite, jolla pyritään siihen, että oppilaat ottavat itse vastuuta oppimisestaan. 

Onko tässä mitään järkeä? Se kysymys on hiipinyt monilla mieleen, kun koulujen uusista opetusmetodeista on keskusteltu julkisuudessa. 

Taustalla on vuonna 2016 voimaan tullut uusi opetussuunnitelma, joka laajensi huomattavasti mahdollisuuksia toteuttaa perusopetusta. 

Arvostelu on ollut välillä hyvin voimakasta. Koko suomalaisen peruskoulun on epäilty menneen pilalle. 

– Ei koulu pilalle ole mennyt, hyvillä mielin me täällä töitä lasten eteen edelleen teemme, rehtori Anne Moilanen rauhoittelee. 

Hiukkavaaran koulun vanhemmilta ei hänen mukaansa ole tullut juurikaan negatiivista palautetta, mutta julkista keskustelua hän on jonkin verran seurannut. 

Moilanen sanoo ymmärtävänsä hyvin, että muutostilanne herättää tunteita. Uusien tapojen käyttöönotto ei varmasti myöskään ole mennyt täysin ongelmitta joka paikassa. Opetusta on jouduttu kehittämään sitä mukaa, kun on huomattu, ettei jokin asia toimi. 

Räväkkä keskustelu on kuitenkin mennyt välillä yli. Tai ainakin siinä on tullut paljon väärinkäsityksiä. 

Yksi eniten arvostelua nostattanut teema on oppilaiden itseohjautuvuus. Moilasen mukaan on virhekäsitys, että oppilailta odotettaisiin heti kykyä tunnistaa omia oppimisen taitoja ja vielä opiskella niiden mukaan. Itseohjautuvuuteen opetetaan, aivan samalla tavalla kuin ekaluokkalaisille opetetaan aakkoset, rehtori vakuuttaa. 

– Ja opettajat ovat oppilaiden tukena koko ajan silloinkin, kun itseohjautuvuus alkaa toimia. Ei oppilaita yksin jätetä missään vaiheessa. 

Moilasen mukaan itseohjautuvuus on tuonut paljon rauhaa opiskelutyöhön. Se on myös antanut paremmin mahdollisuuksia siihen, että hyvin pärjäävät voivat edetä opiskeluissaan omassa tahdissaan ja tukea voidaan kohdentaa niille, joilla opiskelu tuottaa vaikeuksia. 

Moilasella on itsellään 20 vuoden mittainen kokemus opettajan tehtävistä niin sanotussa perinteisemmässä koulussa, jossa opettaja opetti yksin, luokkien kiviseinät kaikuivat ja oppilaat istuivat suorissa riveissä.  

Moilanen on vakuuttunut siitä, että uusi toimintamalli on perinteisempää parempi. Ja parempi nimenomaan lasten ja oppimisen kannalta, hän alleviivaa. 

– Se on aika luonnoton tapa oppia, että istutaan neljän seinän sisällä passiivina paikallaan. 

Moilasen mukaan koulun on pakko päivittää opetustapojaan, kun yhteiskunta on muuttunut niin rajusti. Ja muuttuu koko ajan. 

– Aiemmin koulun oli tärkeää tuottaa yhteiskunnalle tehdastyöläisiä, jotka tekevät samaa asiaa samassa järjestyksessä. Tulevaisuudessa me tarvitsemme luovia innovoijia ja itsenäisiä ajattelijoita, jotka pystyvät hyödyntämään olemassa olevaa tietoa. Siihen tarvitaan yhteistyötä, keskustelua ja yhdessä pohtimista, joihin uusi opetussuunnitelma ohjaa. 

Hiukkavaaran koulun oma erikoisuus on ilmiöoppiminen, jossa koko koululle laaditaan tietyt yhteiset teemat. Niitä voivat olla vaikkapa yhteiskunta, kestävä kehitys tai minä ihmisenä. Näitä teemoja oppilaat lähestyvät eri oppiaineissa eri näkökulmista käsin. Opetuskeinoina käytetään paljon erilaisia oppijalähtöisiä projekteja, ryhmätöitä ja pieniä tutkimuksia. 

Moilasen mukaan se on osa uuden opetussuunnitelman tavoitetta, jossa koulussa opiskeltavat asiat halutaan nähdä selkeämmin osana ympäröivää maailmaa. Ilmiöoppimisella halutaan myös eroon tiedon sirpaleisuudesta. 

– Perinteisessä opetuksessa oppilailla on usein hankala yhdistää eri oppiaineissa opittuja asioita toisiinsa. Ilmiöoppimisessa pyritään, että nämä rajat häipyisivät ja tiedosta tulisi lapsille selkeämpää ja kokonaisempaa. 

Moilasen mukaan uudet opetusmenetelmät eivät kuitenkaan tarkoita sitä, että perusasiat olisivat koulusta unohtuneet. Kertotauluja, kielioppisääntöjä ja historian vuosilukuja täytyy osata edelleen. 

Hiukkavaaran koulun opetustavat eivät kuitenkaan ole koko kuva suomalaisesta koulumaailmasta 2020-luvulla. Tilanne on eri puolilla Suomea huomattavasti moninaisempi, sanoo opettajien ammattijärjestön OAJ:n erityisasiantuntija Pauliina Viitamies. 

Toisissa kouluissa uuden opetussuunnitelman mukaisia mahdollisuuksia käytetään hyvinkin laveasti, mutta toisissa edetään edelleen perinteisten metodien mukaisesti. Eroja voi olla paljonkin samojen kuntien ja jopa samojen koulujen sisällä. 

Vuonna 2016 käyttöön otettu uusi opetussuunnitelma jätti paljon väljyyttä sen suhteen, miten opetusta toteutetaan käytännössä. Ja hyvä niin, Viitamies sanoo. 

Pakko ei ole hänen mukaansa paras keino saada opettajia omaksumaan uudenlaisia metodeja. Työtä tehdään persoonalla ja ammattitaidolla, opettajilla pitää olla oikeus toteuttaa opetustaan itselleen sopivalla tavalla. 

– Tärkeintä on se, että opetus pysyy opetussuunnitelman raameissa ja sisällöissä. 

Hiukkavaaran Moilanenkaan ei halua arvostella niitä kouluja tai opettajia, jotka ovat halunneet säilyttää perinteisemmät tavat opetuksessaan. Moilanen korostaa, että Hiukkavaaran opetusmetodit ovat vain heidän tulkintansa siitä, miten uutta opetussuunnitelmaa olisi paras tapa noudattaa. 

Mutta onko se hyvä asia, jos peruskoulujen opetustavat alkavat eriytyä?

Kuulostaa ongelmalliselta, jos eri puolilla Suomea asuvat lapset voivat saada hyvin erilaista opetusta riippuen siitä, missä he asuvat. Voiko se olla uhka mahdollisuuksien tasa-arvolle, josta suomalaiskouluja on vuosikaudet kiitelty? 

Jyväskylän yliopiston tutkimusprofessorin Juhani Rautopuron mukaan huoli ei ole täysin tuulesta temmattu. Erot oppimistuloksissa suomalaisissa peruskouluissa ovat vielä sangen vähäisiä, mutta jos koulujen väliset käytännöt jatkavat erkaantumistaan, ei se ainakaan lisää oppilaiden tasa-arvoa, hän sanoo. 

Rautopuron mielestä uudessa opetussuunnitelmassa on liian paljon ympäripyöreyttä ja epämääräisyyttä. Hän kaipaisi siihen selkeämpää määrittelyä siitä, miten ylevät tavoitteet voidaan toteuttaa käytännössä. Nyt harkintavaltaa on siirretty liikaa paikallistasolle. 

Hän ei kuitenkaan vielä näe syytä olla huolissaan suomalaisten peruskoulujen eriytymisestä. Asia on silti hyvä tiedostaa. 

Rautopuron ja Viitamiehen mukaan uuden opetussuunnitelman käyttöönotto on sujunut Suomessa pääosin hyvin.  

Julkisuudessa nähty arvostelu on ollut paikoin turhankin voimakasta suhteessa ongelmien laajuuteen, Viitamies sanoo. Hän myöntää, että ylilyöntejä on koulujenkin osalta tapahtunut, mutta niitä on yleensä korjattu sitä mukaa, kun ongelmia on ilmennyt. 

Uutta opetussuunnitelmaa paljon isompi ongelma suomalaisessa peruskoulussa on Rautopuron ja Viitamiehen mukaan niin sanottu inkluusio.  

Se tarkoittaa sitä, että erityistä tukea tarvitsevat oppilaat on sijoitettu samoihin opetusryhmiin muiden oppilaiden kanssa. Taustalla on vuoden 2010 erityisopetusuudistus. 

Rautopuro kuitenkin tarkentaa, ettei inkluusio sinänsä ole ongelma, vaan se, miten uudistus on kouluissa voitu toteuttaa. Ryhmät ovat suuria ja resursseja aivan liian vähän. Erityistä tukea tarvitsevien lasten haasteet kasautuvat perusopettajien niskaan. Aikaa normaalille opetustyölle ja muille lapsille jää vähemmän. 

Viitamiehen mukaan tilanteesta kärsivät kaikki. Opettajat kuormittuvat liikaa ja lasten saama tuki jää liian vähäiseksi.  

– Sekin on syytä muistaa, että erityistä tukea tarvitsevien lasten lisäksi tilanne on ikävä myös muille lapsille, kun opettajan aika heille on niukempi. 

Viitamies muistuttaa, että uudistusta tehtäessä korostettiin, ettei erityistä tukea tarvitsevien lasten sijoittamisesta niin sanottuihin yleisopetusryhmiin saa tulla kuntien säästökeino. Niin kuitenkin on käynyt jo kohta 12 vuoden ajan. Tilannetta on vain pahentanut se, että säästösyistä opetusryhmien koot ovat kasvaneet. 

Seuraukset ovat sangen ikäviä: eri barometrien mukaan opettajien työn kuormittavuus ja uupumisen kokemukset ovat lisääntyneet. Entistä useampi opettaja suunnittelee alan vaihtamista. 

Viitamies haluaa herätellä kuntapäättäjiä tilanteen vakavuuteen. Asia voidaan korjata ensisijaisesti kunnissa, jos tahtoa on, hän näkee. 

– Yritämme jatkuvasti vaikuttaa eduskunnan suuntaan, että asia korjattaisiin, mutta lakimuutoksille ei ole toistaiseksi löytynyt poliittista tahtoa. Ensi vuoden budjetteja laativilla kuntapäättäjillä on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaista opetusta heidän kunnassaan voidaan antaa. 

Huolestuttava kehityssuunta suomalaisessa peruskoulussa on myös oppimistulosten heikkeneminen. 

Vielä 2000-luvun puolivälissä Suomi tunnettiin PISA-tutkimusten kärkimaana, mutta vuoden 2006 jälkeen suunta kääntyi. 

Rautopuron mukaan oppimistulosten mollivoittoisuus ei liity pelkästään kansainvälisiin tutkimuksiin, vaan se näkyy myös esimerkiksi Kansallisen koulutuksen arviointikeskuksen (Karvi) tutkimustuloksissa. 

Merkittävä havainto tutkimuksissa on Rautopuron mukaan se, että heikosti menestyvien määrä kasvaa ja huippujen osuus vähenee. Samaan aikaan heikkojen ja huippujen välinen ero levenee ja jyrkkenee. Myös tyttöjen ja poikien väliset erot ovat kasvaneet tyttöjen hyväksi. 

Entistä selvemmin tutkimuksissa näkyy myös kotitaustan merkitys. Sosioekonomiset tekijät näkyvät etenkin oppimistulosten heikommassa päässä. 

– Siinä mielessä se on iso kysymys, että onko meidän peruskoulumme enää sellainen, että se kykenee tasoittamaan oppilaiden erilaisia taustoja, Rautopuro pohtii. 

Se näkyy hieman jo pääkaupunkiseudulla, jossa koulujen väliset erot ovat kasvaneet ja vanhempien harjoittamasta “koulushoppailusta” on merkkejä. 

Rautopuron mukaan oppimistulosten alaspäin painumiseen ei ole yksiselitteistä vastausta. Mitään selkeää isoa muutosta taustalla ei ole, eikä uutta opetussuunnitelmaakaan voida asiasta syyttää. Laskevissa PISA-tuloksissa nähtiin päinvastoin pientä tasaantumista vuonna 2018. 

– Jotain on kuitenkin tapahtunut, mutta me emme vielä tiedä, mikä sen aiheuttaa. 

Moni asia oppimustulosten taustalla ei välttämättä johdu mitenkään koulusta. Esimerkiksi lasten kotitaustan merkitys liittyy laajempaan yhteiskunnalliseen ilmiöön, jossa perheiden sisäinen pahoinvointi on kasvanut.  

– Kouluihin tulee vuosittain tuhansia lapsia, joiden kotona on taloudellisia, mielenterveydellisiä tai päihteisiin liittyviä ongelmia. 

Rautopuro kuitenkin korostaa, ettei ongelmien korjaaminen ole opettajien tai koulujen tehtävä, vaikka siellä ne tulevatkin usein esiin. 

– Opettajat eivät ole sosiaalityöntekijöitä, mutta toisinaan he joutuvat siihen rooliin, kun sosiaalitoimenkin resurssit ovat monissa kunnissa niukat. 

Mitä sitten pitäisi tehdä? 

Viitamiehen mukaan perusopetuksen rahoitusta pitäisi nostaa tuntuvasti ja reilusti. Hän pitää turhana kuvitteluna sitä, että perusopetuksessa kyettäisiin isoihin suunnanmuutoksiin ilman perusrahoituksen nostamista. Suomi jää peruskoulun rahoituksessa jälkeen muista Pohjoismaista. 

– On liian helppoa sanoa, että raha korjaisi kaiken, mutta totta kai se vaikuttaisi myönteisesti, jos lisärahoitusta voitaisiin kohdentaa niin, että ryhmäkoot pienenisivät, erityisopettajia saataisiin tarpeeksi ja erilaisia tukitoimia lisää. 

OAJ:n yksi tavoite on myös opettajamitoituksen saaminen lakiin. Viitamiehen mukaan luokilla 1–2 oppilaita voisi olla yhtä opettajaa kohden enimmillään 18, luokilla 3–9 enimmillään 20. 

– Tässä keskustelussa ei pidä kuitenkaan jumiutua oppilasmääriin, vaan tärkeintä olisi puhua siitä, että kouluissa on riittävä määrä opettajia suhteessa lasten määrään. 

Rautopuron mukaan peruskoulun tulevaisuutta pitäisi asettaa pohtimaan laaja-alainen komitea, joka koostuisi tutkijoista, poliitikoista, koulujen edustajista ja muista asiantuntijoista. Vastaavanlainen komitea nähtiin silloin, kun koko peruskoulu kehitettiin 1970-luvun alussa. 

– Tällaisella mahdollisimman laajalla porukalla voitaisiin yhdessä pureutua selvittämään syvällisesti sitä, mitä peruskoulu on tänä päivänä ja mitä sen pitäisi olla tulevaisuudessa. Uskon, että sieltä löytyisi keinoja tilanteen korjaamiseen. 

Komiteatyö toisi Rautopuron mukaan alalle myös pysyvyyttä ja jatkuvuutta. Viime vuosina tilanne on ollut toinen. 

– Opetusala joutuu elämään liikaa neljän vuoden sykleissä, kun eduskunta ja hallitus vaihtuvat. Aina tulee jokin uudistus, jota ajetaan neljän vuoden ajan kuin käärmettä pyssyyn, sitten suunta taas muuttuu. 

Yksi asia suomalaisissa peruskouluissa ei kuitenkaan vaikuta muuttuneen mihinkään: välituntikello. 

Kun se soi Hiukkavaaran koulun maanantaiaamun tuntien päätteeksi, rynnistävät lapset pihalle yhtä innokkaan näköisesti kuin kolmekymmentä tai viisikymmentä vuotta sitten. 

Opettajat Kaisa-Leena Pulkkinen ja Eeva-Stiina Lindgren opettavat yhdessä alkuopetusikäisiä oppilaita samaisessa opetustilassa, jossa opiskelee päivittäin 170 oppilasta vuosiluokilta 1–4. 

Alan haasteet tuntuvat olevan Pulkkiselle ja Lindgrenille tuttuja, mutta omasta työnkuvastaan he sanovat olevansa innostuneita. Uusien toimintatapojen kehittäminen tuo heidän mielestään opettajillekin motivaatiota. 

– Olemme pyrkineet tarkastelemaan koko ajan kriittisesti myös omaa toimintaamme ja työskentelytapojamme. Jos jokin ei toimi, korjaamme sitä tai kehittelemme uutta. Se on inspiroivaa, Lindgren sanoo. 

Pulkkinen sanoo tykänneensä siitä, ettei opettajan tarvitse olla ylhäältä päin katsova tiedon jakaja, vaan enemmänkin oppilaiden oman aktiivisuuden ja oppimisen tukija. 

– Nyt oppimistilanne on prosessi, jossa opettaja ja oppilaat toimivat vuorovaikutuksessa keskenään. Se on mielenkiintoista. 

Mutta kuinka levoton jatkuvasti vaihtuvien opetustilojen ja yksilöllistä vastuuta korostavan opetuksen malli on lapsille? 

Pulkkinen ja Lindgren vakuuttavat, että häiriö- ja kuormittavuustekijät saadaan minimoitua tarkalla suunnittelulla. Heidän mielestään pieni vaihtuvuus on luonnostaan liikkuville lapsille paljon parempi kuin se, että heiltä vaadittaisiin paikallaan pysymistä koko päivän ajan pulpettipenkillä. 

Muuttuvissa tiloissa voidaan myös paremmin huomioida se, jos joku haluaa opiskella rauhallisessa nurkassa yksin. 

– Usein tuntuu, että lapset oppivat nämä joustavat ja muuttuvat tavat paljon nopeammin kuin me aikuiset. Heille vaikuttaa olevan luontevaa tällainen yhteisöllinen tila, jossa on eri-ikäisiä ja erilaisia oppijoita. Se varmasti kehittää vuorovaikutustaitoja, joita etenkin tulevaisuudessa tarvitaan, Pulkkinen summaa. 

Juttu on alunperin julkaistu huhtikuun 2022 Suomenmaassa. Lehden voit tilata täältä.