Onneksi menetimme Karjalan
Karjalan menetys oli Suomelle historiallinen tragedia. Menetimme pinta-alaa kolmen Satakunnan verran, sadat tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa ja tuhannet antoivat henkensä puolustaessaan tuota maata. Se on haava, joka ei ole koskaan täysin umpeutunut kansallisessa muistissamme.
Mutta kun seuraa nykyistä poliittista keskustelua ja ilmapiiriä, tulee mieleen synkkä ajatus.
Ehkä olikin onni, että menetimme sen.
Tämä ei johdu siitä, ettei Karjala olisi ollut arvokas. Päinvastoin. Mutta jos luovutettu Karjala olisi edelleen osa Suomea, se olisi tänä päivänä vain yksi lisärivi Itä-Suomen murheenkryynissä.
Poliitikkojen puheissa se olisi “elinvoimahaaste”, talousviisaiden laskelmissa se olisi “pelkkä kuluerä” ja valtion budjetissa se olisi “painolasti”, josta on leikattava. Nykyisessä ilmapiirissä tuntuu melkein siltä, että päättäjämme huokaisevat helpotuksesta: “Onneksi tuota aluetta ei tarvitse enää yrittää pitää asutettuna.”
Suomalaisessa mentaliteetissa vallitsee valtava, melkein irvokas ristiriita. Me olemme kansakunta valmiita tarttumaan aseisiin ja puolustamaan Itä-Suomen jokaista neliömetriä viimeiseen mieheen ja naiseen, jos vieras valta yrittäisi sen viedä.
Maanpuolustustahto on huipussaan, kun puhutaan rajoista ja itsemääräämisoikeudesta. Samaan aikaan olemme kuitenkin täysin valmiita hylkäämään saman alueen ja sen ihmiset taloudellisesti ja sosiaalisesti.
Me emme tarvitse vierasta valtaa viemään maitamme. Me luovumme niistä vapaaehtoisesti. Kun koulu suljetaan, tieverkko rapautuu ja palvelut sekä työt karkaavat satojen kilometrien päähän, on kyseessä hiljainen vetäytyminen, jonka seurauksena tuhannet modernit evakot joutuvat jättämään kotiseutunsa.
Me luovumme kotimaastamme pala palalta, emme sodassa, vaan talouslaskelmien ja tehokkuuden nimissä.
Mitä on se “isänmaa”, jota vannomme puolustavamme? Onko se viivoja kartalla ja tyhjää metsää vai onko se elävää yhteiskuntaa, koteja ja ihmisiä? Jos emme ole valmiita investoimaan Itä-Suomeen, koska näemme sen vain rasitteena ja sieltä sammuvat valot välttämättömänä kehityksenä, olemme jo hävinneet.
On tekopyhää sanoa olevansa valmis kuolemaan maaperän puolesta, jota ei ole valmis pitämään elinkelpoisena rauhan aikana.
Karjalan menetys oli pakon sanelema tragedia. Itä-Suomen hylkääminen on tietoinen valinta. Jos jatkamme nykyisellä tiellä, voimme pian todeta koko itärajan pituudelta: “Onneksi menetimme senkin, niin ei tarvitse enää kantaa vastuuta.”