Euroopan unionin kuunneltava kansaa
Kuluneen puolen vuoden aikana on puhuttu paljon Euroopan unionista ja sen kehityksestä.
Pitkälti tämä keskustelu on linkittynyt ristiriitaisiakin mielipiteitä herättäneeseen elpymispakettiin ja sen osalta tehtyihin päätöksiin.
Vuoden 2020 Eurobarometrin tulosten mukaan epäluottamus Euroopan unionia kohtaan on jonkin verran lisääntynyt vuoden takaiseen verrattuna.
Nämä signaalit eivät ole yllättäviä. On muodostunut epäselvä kuva, millaista yhteistyötä loppu viimein rakennetaan ja mihin EU:ta ollaan viemässä.
Toisaalta olen huolestunut siitä, että Euroopan unionin päätöksenteko ei välttämättä seuraa niitä syvävirtoja, mitä kansalaisten keskuudessa tällä hetkellä unionilta halutaan tai siitä ajatellaan.
Vastaavassa tilanteessa unioni oli vuosituhannen alussa. Integraatio kehittyi nopeasti. Edettiin kaksilla rattailla.
Integraatiota syvennettiin nopeasti mm. yhteisen talouspolitiikan osalta samalla kun laajennuttiin voimakkaasti.
Euroopan unionin perustuslaki, jonka piti ikään kuin sinetöidä tämä kehitys osoittautui kuitenkin eräänlaiseksi ukkosenjohdattimeksi kansalaisten ja päätöksentekijöiden välille.
Perustuslaki piti ratifioida jäsenvaltiossa kansallisesti ennen sen voimaan tuloa EU-tasolla.
Esimerkiksi Ranska ja Hollanti alistivat asian kansanäänestykselle. Kummassakin maassa kansalaiset äänestivät tuolloin perustuslakiluonnosta vastaan.
Tämän olisi pitänyt olla tuolloin herätys Euroopalle. Ja sitä se varmasti olikin.
Perustuslakiprosessin, jonka piti olla vuoden – parin juttu muuttui kymmeneksi vuodeksi, eikä perustuslakia koskaan hyväksytty perustuslakina vaan 2009 Lissabonin sopimuksena.
Lissabonin sopimuksesta vajaat kymmenen vuotta eteenpäin ajettiin jälleen seinään Britannian äänestäessä EU-erostaan. Lopputuloksen tiedämme.
Uskallan väittää, että eurooppalaisittain analyysi siitä miksi näin kävi, jäi kuitenkin puolitiehen.
Mitä jäsenvaltiot ja sen kansalaiset Euroopalta toivovat? Onko se mitä komissiossa niin sanotusti ylätasolla suunnitellaan tai parlamentissa ja neuvostossa päätetään sitä mikä on realismia tai sitä mitä kansalaiset isossa kuvassa unionilta toivovat.
Tällä hetkellä unioni on edennyt aika nopeastikin yksittäisissä päätöksissä, muun muassa talouspolitiikan saralla. Se miten nämä päätökset linkittyvät laajemmin integraation syventämiseen tai siinä etenemiseen on jäänyt kuitenkin hämärän peittoon.
Pitkän tähtäimen visio puuttuu.
EU:lla on ollut kykyä selvitä kriiseistä ja siltä odotetaan nytkin johtajuutta globaalien ongelmien ratkaisemiseksi, ml. koronapandemian ja sen seurauksiin vastaaminen.
EU:hun kohdistuu myös sisäisiä ja ulkoisia haasteita, jotka koettelevat sen yhtenäisyyttä ja toimintakykyä.
Itse arvioisin, että tällä hetkellä ihmiset odottavat EU:lta eniten turvaa ja vakautta, niin sisäistä kuin ulkoista.
Tämän hetken globaali tilanne sitä niin ikään vaatii. Tähän liittyen EU:n pitäisi mielestäni ottaa entistä itsenäisempää roolia erityisesti ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kauppapolitiikan alalla.
Tietyltä osin muuttuneet suhteet Yhdysvaltoihin ja Kiinaan puoltavat niin ikään tätä kehitystä.
Vakaa ja itsenäinen asema tältä osin luo pohjaa myös vakaammalle talouden kehitykselle.
Muilta osin integraation kehittämisessä esimerkiksi talous ja rahapolitiikan osalta pitää olla malttia.
Tämä kehitys vie unionia kauemmas kansalaisista ja luo vastakkainasettelua.