Elinvoima nousee avoimuudesta
Nyt on kaksi kuukautta siihen historialliseen päivään, jona kunnat vihdoin vapautuvat sosiaali- ja terveyspalveluiden ikeestä ja pääsevät keskittymään sen paljon hehkutetun elinvoiman vahvistamiseen.
Olen kuitenkin ollut aistivinani, että kansalaisten keskuudessa on havaittavissa jonkinlaista katseen lasittumista, ja mielen perukoilla kalvaa kysymys: Mitä se elinvoiman vahvistaminen oikein tarkoittaa käytännössä?
Minäpä kerron.
Kunnan tai minkä tahansa yhteisön elinvoima on sen jäsenissä eli alueella asuvien ihmisten osaamisessa, ideoissa ja aloitteellisuudessa. Ei sitä missään muualla ole. Onneksi Suomen koulutusjärjestelmä on planeetan kärkeä, ja ihmisten korvien välissä piilee valtava määrä tietoa, osaamista ja ymmärrystä.
Kunnan elinvoiman vahvistaminen edellyttää sitä, että tämä yksittäisten ihmisten korvien välissä piilevä tieto, osaaminen ja ymmärrys saadaan yhdistetyksi yhteiseksi tiedoksi, osaamiseksi ja ymmärrykseksi. Yksilöiden kyvykkyys valjastetaan yhteiseksi kyvykkyydeksi.
Yksisuuntainen tiedotteiden lähettäminen päätöksen jälkeen ei ole avointa viestintää.
Ja mitenkäkö tämä saadaan aikaan?
Se saadaan aikaan viestinnällä, vuorovaikutuksella, avoimella kaksisuuntaisella kommunikaatiolla. Ellei sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämisestä vapautettu kunta tässä onnistu, elinvoiman vahvistamiselle saadaan sanoa hyvästit jo lähtötelineissä.
Viestintää pidetään monessa organisaatiossa – eikä ainoastaan kunnissa – edelleen jonkinlaisena tukipalveluna: hoidetaan ensin organisaation varsinaiset tehtävät ja sitten mennään viestintähuoneeseen viestimään. Viestintä on ylimääräinen velvollisuus, joka nyt täytyy jotenkin hoitaa kun siitä nykyään niin kovasti touhotetaan.
Mutta. Niin kauan kuin organisaatio kokee viestinnän ylimääräiseksi velvollisuudeksi, se ei tule menestymään millään mittarilla. Menestys nimittäin edellyttää avointa ja kaksisuuntaista viestintää. Yksisuuntainen tiedotteiden lähettäminen päätöksen jälkeen ei ole avointa viestintää.
Avoimuus nimittäin joko on olennainen osa kunnan kulttuuria tai sitten se ei sitä ole.
Avoimuutta ei voi hoitaa palkkaamalla kuntaan lisää viestintäasiantuntijoita ja vuorovaikutussuunnittelijoita, joille avoimuus sitten delegoidaan.
Avoimuus edellyttää sitä, että kuntaorganisaatio ja erityisesti sen johtajat – niin virkajohtajat kuin päättäjätkin – asettuvat avoimeen vuorovaikutussuhteeseen niin kuntalaisiin kuin kunnan ulkopuolisiinkin tahoihin päin.
Avoin ja rohkea viestintäkulttuuri ei ehkä yksistään tuo kunnalle uutta elinvoimaa, mutta varmaa on, että elinvoima ei vahvistu ilman avointa ja rohkeaa viestintäkulttuuria.
Niin yksilöillä kuin yhteisöillä avoimuuteen liittyy aina riskinotto: olen avoin myös ongelmista enkä pelkästään vahvuuksista.
Joudun ottamaan sen riskin, että avoimuus tuo julki myös hankalia asioita. Mutta ne hankalat asiat on tuotava päivänvaloon, jotta ne voitaisiin korjata ja parhaassa tapauksessa kääntää vahvuudeksi ja menestykseksi.