Perheitä pitää tukea myös köyhyyden estämiseksi
Helsingin Sanomat julkaisi sunnuntaina laajan artikkelin suomalaisesta köyhyydestä. Lehti oli pyytänyt lukijoita kertomaan, miltä elämä tuntuu kun rahat on koko ajan loppu.
Lehti sai 4000 vastausta. Niistä henkivä epätoivo ja viha järkyttivät kokeneita asiantutkijoitakin.
Monista vastauksista heijastui hyvin lohduton kuva tulevaisuudesta, jossa ei näkynyt minkäänlaista toivoa. Jotkut vastaajat suunnittelivat itsemurhaa keinoksi torjua näköpiirissä olevaa eläkeläisköyhyyttä.
Puutteen taustalla oli monia syitä.
Elinikäiset säästöt vienyt omakotitalo voi muuttua täysin arvottomaksi homeen takia. Yksinhuoltajilla ei ole rahaa mihinkään ylimääräiseen, hyvä jos lapsille saa ruokaa ja vaatteet päälle.
Myös pitkittynyt työttömyys vie talouden pysyvästi miinukselle. Yrittäjä voi joutua ahdinkoon, vaikka tekisi ympäripyöreitä työpäiviä vuodesta toiseen.
Helsingin Sanomat pyysi puoluejohtajia esittämään lääkkeitä kyselynsä esille nostamaan kurjuuteen. Jotkut opposition edustajat näkivät hyväksi syyttää tilanteesta Juha Sipilän hallituksen leikkauksia, kuinkas muuten.
Kuten Helsingin Sanomien jutustakin ilmeni, ongelmat ovat paljon syvemmällä. Jos home tuhoaa perheen talon ja terveyden, ongelmasta ei voi syyttää Sipilän hallituksen indeksileikkauksia.
Raha toki helpottaa köyhyysongelmien ratkaisua, mutta lisäksi tarvitaan muitakin toimenpiteitä.
Kyselyssä esiin noussut yksinhuoltajien köyhyys tarjoaa hyvän esimerkin.
Täydellisessä maailmassa jokin taho kutsuisi jokaisen pariskunnan esimerkiksi viiden vuoden välein parisuhteen kuntotarkastukseen.
Avioero merkitsee monessa tapauksessa taloudellista ja sosiaalista riskiä, jos perheessä on pieniä lapsia. Tämä on kiistaton tosiasia, johon ei sisälly mitään arvolatausta.
Yksinhuoltajien köyhyyden torjumiseen on periaatteessa kaksi keinoa. Heidän toimeentuloaan voidaan parantaa yhteiskunnan tulonsiirroilla. Toinen mahdollisuus on pyrkiä estämään ennalta avio- tai avoeroja.
Molempia keinoja tarvitaan. Julkisessa keskustelussa huomio tahtoo keskittyä vain ensimmäiseen eli yksinhuoltajien taloudelliseen tukemiseen.
Siksi on hyvä todeta ääneen, että yhteiskunnan kannattaisi kaikin mahdollisin tavoin tukea parisuhteiden pysyvyyttä.
Äitiys- ja perheneuvoloiden tehtävä on jo nyt tukea vanhemmuutta. Tämän perinteisen tehtävän rinnalla pitäisi painottaa nykyistä enemmän parisuhteen hoitoa lapsiperheen arjessa.
Monta eroa voitaisiin ehkäistä myös hakemalla riittävän varhaisessa vaiheessa asiantuntijoiden apua. Täydellisessä maailmassa jokin taho kutsuisi jokaisen pariskunnan esimerkiksi viiden vuoden välein parisuhteen kuntotarkastukseen.
Äitiys- ja perheneuvoloiden lisäksi seurakunnat ja monet järjestöt tarjoavat apua eroa pohtiville pariskunnille. Tämän työ on ennaltaehkäisevää työtä parhaimmillaan ja siksi sen voimavaroja kannattaisi lisätä.
Lisäksi kaivattaisiin vielä yhtä asiaa, jonka toteuttaminen on kaikkein haastavinta mutta johon jokainen voi vaikuttaa omalta kohdaltaan. Tarvittaisiin yleistä asennemuutosta, jossa aikaamme leimaava individualismi antaisi tilaa yhteisen hyvän hakemiselle, myös perheiden arjessa.