Mitä vaalien jälkeen tapahtuu yritys- ja osinkoverotukselle?
Tätä kirjoittaessani en todellakaan tiedä, saavatko USA:n, Kiinan ja Venäjän presidentit mitään uutta sovittua torstaisessa tapaamisessaan, mutta Euroopan kannalta siitä ei varmasti tule uutta Jaltaa, jossa toisen maailmansodan voittajavaltiot sopivat Euroopan jakolinjasta.
Nykyvenäjä ei ole vuoden 1945 Neuvostoliitto – eikä sitä sellaiseksi saa päästää. Ei edes mielissämme, sillä siihen he pyrkivät.
xxx
Veropäivänä saatiin jo hieman makua siitä, mihin suuntaan yritysten ja osinkojen verotusta yritetään vääntää.
Vasemmisto nostaa tätä pala palalta isommaksi kysymykseksi. Nykyinen yhteisö- ja osinkoverojärjestelmä on kohta jo 22 vuotta vanha ja se synnytettiin ensimmäisessä hallituksessani ja puolustan nyt voimakkaasti tuolloin keskustan, SDP:n ja RKP:n voimin tehtyä päätöstä ja kerron miksi se tehtiin.
Vuonna 1988 vanha järjestelmä, jossa yritykset maksoivat tuloveroa (valtiolle, kunnalle ja seurakunnalle) ja vastineeksi niillä oli mittavat vähennysjärjestelmät, korvattiin yksinkertaisella avoir fiscal -verotuksella.
Tätä ennen yrityksen tulovero oli progressiosta johtuen usein 50–60 prosenttia ja lisäksi sen voitostaan maksamia osinkoja verotettiin yhdistämällä omistajan tulot ja osingot yhteen ja niistä maksettiin progressiivisen asteikon mukaisesti tuloveroa usein 50–60 prosenttia.
Lopputulos vanhasta järjestelmästä oli se, että 90-luvun laman alla yritysten tyypillinen vakavaraisuusaste oli vain 20-30 prosenttia. Holkerin hallituksen mallissa yrityksen voittoa ja osinkoa verotettiin vain kerran, mutta sitä verotettiin edelleen tuloverolla.
Lamassa tuhansia yrityksiä kaatui koska niillä ei ollut puskureita ottaa vastaan tappiollisia vuosia.
Ahon hallitus muutti vuonna 1993 yrityksen/osingon tuloverotuksen siten, että yrityksille määrättiin erillinen yhteisövero 25 prosenttia ja samalla kirjava joukko yritysten verovähennyksiä karsittiin. Lipposen hallituksessa veroa hieman nostettiin 29 prosenttiin.
Voitosta jäi enemmän yrityksen itsensä käytettäväksi joko yrityksen tasetta vahvistamaan tai osinkona omistajalle. Tämä käänsi jo yritysten vakavaraisuutta nousuun.
Tulos oli hyvä: yritykset ryhtyivät näyttämään suurempaa voittoa, niille jäi itselleen enemmän pelivaraa mutta myös yhteiskunnan saamat verotulot yrityksillä kasvoivat tuntuvasti.
Eurooppa-oikeuden takia avoir fiscalista oli luovuttava. Syy oli se, että se antoi oikeuden yhdenkertaiseen verotukseen vain kotimaisille omistajille. Ulkomaisilla osakkeenomistajilla ei ollut samaa oikeutta. Tästä keskusteltaessa törmään usein väitteeseen, että ei Suomen olisi tarvinnut luopua siitä. Se oli EU-oikeuden päätös.
Järjestelmästä luopuivat mm Ranska (joka oli luonut sen), Saksa ja Britannia. Siitä luovuttiin. Piste. Myös Suomen piti kehittää tilalle uutta. Vastaväite kuuluu: miksi Viro sai ainoana säilyttää mallinsa. Siksi koska se ei ole avoir fiscal. Viron malli on hyvä, siinä yritys saa pitää voittonsa ellei se maksa osinkoa. Osingon verotus on erikseen. Mutta se on siis aivan eri malli.
Nyt kannattaa lukea sitä, mitä SDP:n ja vasemmistoliiton sisällä on kirjoitettu jo kymmenen vuotta listaamattomien yritysten verotuksesta.
Suomessa hallitus neuvotteli vuoden 2005 alkuun mallin, jossa yhteisövero ja osinkovero eriytettiin kokonaan toisistaan ja samalla yhteisöveroa laskettiin hieman 26 prosenttiin.
Osinkoverosta haluttiin – halusin – sellaisen, että se antaa kannusteen kasvattaa yrityksen vakavaraisuutta erityisesti pk-yrityksille eli että yritys jättäisi voitostaan rahaa kassaan tulevia investointeja varten tai pahan päivän varalle. Sellainen siitä tehtiin idealla, että kun on vakavaraisuutta tarpeeksi voi omistaja nostaa kohtuullisen tuoton mukaisen prosentin verran osinkoa alhaisella osinkoverolla.
Lopputulos on ollut hyvä. Yritysten vakavaraisuus on noussut tyypillisesti kaksinkertaiseksi lamaa edeltäneeltä tasolta 40–50 prosentin tasolle ja tämä saavutus on mielestäni pääselitys sille, miksi myöhemmissä kriiseissä finanssikriisissä, euro-kriisissä tai pandemiassa emme nähneet juurikaan konkurissiaaltoa. Yritykset kestivät.
Lisäksi kun finanssikriisin jälkeen pankkisääntelyä kiristettiin kansainvälisesti Basel3-sopimuksella, on sen jälkeen yrityksillä pitänyt olla investointien rahoittamiseksi selvästi enemmän omaa pääomaa saadakseen pankeilta rahoitusta.
Kun nyt vaaditaan listaamattomien yritysten omistajien osinkoverojärjestelmän heikentämistä, niin sen vaatijat katsovat kysymystä tulonjakokysymyksenä. Tosiasiassa sen vaikutus olisi se, että moni omistaja joutuisi maksamaan suuremman osan yrityksen saamasta voitosta osinkona ja tinkimään vakavaraisuudesta.
Jos muutos on pakko tehdä, pitää tavoitella Viron mallia, joka jättäisi yritykselle ja omistajalle vielä enemmän harkinnanvaraa, vaikka se merkitsisi osinkoa nostettaessa yrityksen ja omistajan kokonaisveron lievää nousua (koska osingosta maksetaan pääomavero).
Politiikan pitää olla pitkäjänteistä monistakin syistä. Vuonna 1994 kirjoitin kirjaani seuraavan tavoitteen ja lupauksen:
”Oma käsitykseni on se, että lähivuosikymmeninä tästä kriisistä (lamasta) selviydyttyämme meidän on keskityttävä myös oman pääoman keräämiseen. Yritystemme vakavaraisuutta on parannettava. Niiden oman pääoman määrää on kerta kaikkiaan lisättävä. Laskukausista ja lamoista voidaan selvitä vain sillä, että on olemassa pääomaa, jota huonoina aikoina voi syödä.” Ja jatkoin sitten oman pääoman merkityksen korostamista investointikyvyn rakentamisella.
Nyt kannattaa lukea sitä, mitä SDP:n ja vasemmistoliiton sisällä on kirjoitettu jo kymmenen vuotta listaamattomien yritysten verotuksesta.
Kannattaako yritysten vakavaraisuus kääntää uudelleen laskuun? Tässä yksi syy, miksi voimat kannattaisi eduskuntavaaleissa keskittää keskustan taakse.