Koulutuksen suuruuden logiikan hintalappu
Suomen koulutuspolitiikka on jo kauan ollut kansallinen ylpeydenaiheemme. Huolimatta viimevuosina heikentyneistä Pisa-tuloksista, on suomalaisen koulutuspolitiikan iso kuva menestystarina vailla vertaa. Osaamispääomamme on tärkein pääomamme.
”Koulutuksesta ei saa leikata” -iskulause on lähes jokaisen poliitikon vakiopuhetta. Tästä huolimatta koulutuksesta on leikattu 2010-luvulla kaikilta asteilta. Tuorein suurleikkaus on hallituksen yli 120:n miljoonan euron leikkaus ammatillisesta koulutuksesta.
Kun mietimme Suomen ja suomalaisten vahvuuksia tulevaisuudessa ja niitä ominaisuuksia, minkä varaan rakentaa, voisi ratkaisun tiivistää kolmeen pointtiin: koulutus, koulutus, koulutus. Tämän takia meidän tulisikin käydä nykyistä laajempaa ja syvällisempää yhteiskunnallista keskustelua siitä, mihin suuntaan koulutustamme kehitämme?
Suvivirrestä kyllä käydään laajaa yhteiskunnallista keskustelua säännöllisen epäsäännöllisesti. Suvivirren ”sopivuudesta” kevätjuhlaan löytyy niin vahvoja mielipiteitä, että vastakkainasettelu ja kohuotsikot ovat taatut. Vuodesta toiseen. Käsittääkseni suvivirsi raikui tänä(kin) vuonna kuten ennenkin, ja hyvä niin.
Mutta entä se aidosti tärkeä koulutuspoliittinen kysymys – siis mihin suuntaan koulutustamme kehitämme? Ikäpolvien pienentyessä meillä on suhteellisesti entistä enemmän rahaa per lapsi ja nuori käytettävissä, jos pidämme rahoituksen tason nykyisellään.
Kehitys Suomessa on kuitenkin täysin päinvastainen, mitä luulla voisi.
Pieniä lähipäiväkoteja ja lähikouluja suljetaan samaan aikaan kun lasten varhaiskasvatusyksikköjen kokoja kasvatetaan kattamaan satoja pieniä lapsia. Kouluista rakennetaan tuhansien oppilaiden mammuttikomplekseja tehokkuuden ja tuottavuuden nimissä. Vaan mikä on tällaisen ”kehityksen” inhimillinen hinta?
Millaiseksi mahtaa arki tällaisessa kasvatuksen ja koulutuksen suurkauppakeskuksissa oikeasti muodostua?
On helppoa maalailla visioita sujuvammasta yhteistyöstä, tehokkaasta tilankäytöstä ja rajattomista opintotarjottimista. Millaiseksi mahtaa arki tällaisessa kasvatuksen ja koulutuksen suurkauppakeskuksissa oikeasti muodostua?
Annettujen lupausten mukaisesti opiskelut, ruokailut, siirtymät ja kokoontumiset sujuvat aiempaa paremmin, kun keskittämisen eduista päästään nauttimaan. Yksilö ei huku massaan ja varhaiskasvattajat sekä opettajat muistavat satojen ja tuhansien lasten tai nuorten nimet ja enemmänkin. Suuruuden logiikalla kasvu- ja oppimistulokset paranevat, yksinäisyys vähenee, mielenterveysongelmat vähenevät, tilat toimivat moitteetta, opettajien jaksaminen paranee, yhteisöllisyys paranee ja syrjäytyminen vähenee. Uskoo ken tahtoo.
Kun puhumme lapsista ja nuorista, tulisi muistaa, että kasvun tukeminen ei ole linjastotyötä, vaan kohtaamista, ohjausta ja turvallisuuden luomista. Kasvattamista ja välittämistä.
Keskustan puheenjohtaja Antti Kaikkonen puhui kunta- ja aluevaaleissa useaan otteeseen jättipäiväkoteja ja jättikouluja vastaan. Keskusta korosti inhimillisen kokoista koulua. Olisiko tällaiselle puheelle enemmänkin tilausta?