Jatkuva kasvatus on metsänparannukseen verrattava taloustoimi
Metsien avohakkuut ovat osa jatkuvaa metsäkeskusteluamme. Luontojärjestöt tekivät 2018 aiheesta eduskunnalle kansalaisaloitteen. Tavoite oli lopettaa avohakkuut metsähallituksen mailla ja siirtyä niin sanottuun jatkuvaan kasvatukseen.
Kohu nousi kertaluokkaa korkeammalle marraskuussa, kun Sitran yliasiamies, entinen pääministerimme ja EU-komissaarimme Jyrki Katainen totesi että ”Metsäkanalintujen metsästäjän maalaisjärjellä arvioituna avohakkuissa ei ole järkeä.”
Jatkuva kasvatus on sanontana suppea, koska menetelmään kuuluvat myös
jatkuvat hakkuut. Menetelmää kutsuttiin aiemmin poimintahakkuuksi eli harsinnaksi. Tieteellisen tarkan termin menetelmälle antoi 1984 metsäbiologian professori Peitsa Mikola. Kyseessä on metsänhoidollinen harsinta.
2000-luvun puolella kehittynyt metsätiede on osoittanut, että jatkuvasti kasvattaen on mahdollista yltää keskimäärin samaan puun kasvuun ja hakkuumäärään kuin avohakkuiden lohkometsätaloudessa. Tosin mittaustuloksia on metsätieteessä edelleen molempiin suuntiin, ja kiistely menetelmien paremmuudesta jatkuu.
Pääosa metsätilallisia ei ole harsintaan syttynyt. Heille avohakkuu on tänään yksinkertaisin tapa myydä puuta nopeasti ja paljon. Metsänviljelyn menetelmät taimikonhoitoineen on opittu jo, ja ne tuovat säännöllistä työtä metsätiloille.
Meillä on kuitenkin matkailun ja erityismaiseman maa-alueita, joilla voisimme siirtää metsänhoidon painopistettä. Erityisalueilla voisimme palata nykyisestä lohkometsätaloudesta uuden sukupolven metsänhoidolliseen harsintaan. Luontoretkeilijät tykästyisivät tähän kesän kävelyreiteillään ja talven kansanhiihtoladuillaan.
Metsähallitukselle avohakkuista luopuminen on yksinkertainen. Kyse on valtion päätöksestä omissa metsissään.
Yksityismetsien osalta ongelma on monimutkaisempi. Pakkokeinoja metsätilalliset eivät halua. Miten kannustaa metsätiloja vapaaehtoiseen muutokseen?
Muutokseen voisi ottaa mallia 1900-luvun puolivälin metsänparannuksesta. Paluu uuden sukupolven harsintametsätalouteen olisi saman tyyppinen, pitkäaikainen metsänhoidon muutos kuin metsänparannuksen varoilla rahoitettu soistuvien metsien ojituksemme.
Metsäojitukseenkin metsätilalliset tarttuivat, kun yhteiskunta tuli tukineen vastaan. Moni metsätilallinen muistaa vielä 1960-1980 kauden metsiämme kohentaneet metsänparannuslainat.
2020-luvulla harsintametsätaloutta voisi myös monipuolistaa, kehittää sitä uusiutuvan energian suuntaan. Nykyisillä metsäkoneilla jatkuvan kasvatuksen järeät puut voi korjata oksineen ja latvuksineen. Biomassaa saadaan lisää 20-30 prosenttia tavalliseen ainespuuhun verrattuna.
Edelleen niukasti käytetty energiapuuvaramme ovat kannot. Niiden hajautettu korjuu harsintametsätaloudessa nopeuttaisi etenkin luonnonkuusikoiden uusiutumista, hieman kuusten myrskykaatojen tapaan. Kantojen poisto hakkuun yhteydessä hillitsisi myös juurikäävän leviämistä.
Jatkuvan kasvatuksen hakkuissa kantopuun korjuu pelkkään ainespuuhun verrattuna nostaisi biomassan tuotantoa noin neljänneksellä.
Jatkuvan kasvatuksen vaihtoehtoa on joka tapauksessa harkittava, kun aihe on edennyt eduskunnan asialistalle ja Suomen Itsenäisyyden Juhlavuoden Rahaston huipulle. Etenkin matkailun ja maisemoinnin erityisalueilla metsänhoidollisen, energiatavoitteisen harsinnan voisi kehittää 2020-luvun metsänparannukseksi.
Veli Pohjonen
Maatalous- ja metsätieteiden tohtori
Helsingin yliopiston metsänhoitotieteen dosentti
Metsätalouden energiatuotannon emeritusprofessori Joensuun yliopistossa
Kuusamo