Jaakko Iloniemestä olisi ollut presidentiksi siinä missä Martti Ahtisaarestakin, mutta hän valitsi taustavaikuttajan roolin
Jaakko Iloniemi on vaikuttanut Suomen ulkopolitiikkaan kahdeksalla vuosikymmenellä. Hän nousi maamme ulkopoliittiseen eliittiin 1950-luvun lopulla ja jatkaa aiheen kommentointia edelleen.
Toukokuun lopussa 90 vuotta täyttänyt Iloniemi on ollut vahva taustavaikuttaja Suomen ulkopolitiikan merkkihetkissä, kuten Etyk-prosessissa ja EU-jäsenyyden hakemisessa. Suomen Washingtonin-suurlähettiläänä hän tapasi niin Jimmy Carterin, Ronald Reaganin kuin Joe Bideninkin.
Kaikesta tästä kerrotaan suurlähettiläs Hannu Himasen kirjoittamassa elämäkerrassa Iloniemi – eminenssi. Maailmantilanne on kuitenkin parhaillaan niin polttava, että kiinnostavimmaksi osuudeksi kirjassa nousee sen viimeinen luku: konkarin näkemykset nykyhetkestä.
Iloniemi aloitti toimintansa kansainvälisten suhteiden parissa jo opiskellessaan valtiotieteitä Helsingin yliopistossa. Yöpakkassyksynä 1958 hän oli mukana perustamassa Paasikivi-seuraa, josta muodostui presidentti Urho Kekkosen ulkopolitiikan sisäpiiri.
Iloniemestä tuli yksi Kekkosen valituista, jotka saivat keskustella presidentin kanssa ajankohtaisista asioista ja esittää jopa omia ehdotuksiaan.
– Jos kaikki meni hyvin, kunnia oli päämiehen. Ellei, häpeä oli idean isän, Iloniemi kuvaa keisarin lähellä olleiden asemaa.
Mauno Koivistoonkin Iloniemi piti yhteyttä, mutta vaikutusvaltaisimmillaan hän oli Martti Ahtisaaren presidenttikaudella. Miehet ystävystyivät 1960-luvulla ulkoministeriön kehitysaputehtävissä.
Iloniemi ja Ahtisaari ottivat yhtä aikaa SDP:n jäsenkirjat, ja heidän uransa etenivät samaa tahtia. Himasen mukaan Iloniemestä olisi voinut tulla menestyksekäs presidentti siinä missä Ahtisaarestakin.
Iloniemeltä puuttui kuitenkin todellinen halu ryhtyä kampanjaan kaikkine seuraamuksineen. Ihmisten kohtaaminen turuilla ja toreilla sopi paremmin vilkkaalle Ahtisaarelle kuin hänen pidättyväiselle ystävälleen.
Myöhemmistä presidenteistä Tarja Halonen ei kirjan mukaan kaivannut Iloniemen palveluksia, mutta Sauli Niinistön kanssa yhteydenpito on ollut säännöllistä.
Iloniemi nousi suuren yleisön tietoisuuteen 1970-luvun alussa työskennellessään Suomen Etyk-valtuuskunnan koordinaattorina. Sen jälkeen hän ehti toimia hetken ulkoministeriön alivaltiosihteerinä, kunnes joutui väistymään ulkoministeriksi nimitetyn Paavo Väyrysen tahdosta.
Iloniemi lähti suurlähettilääksi Washingtoniin, mistä käsin hän varoitteli suomalaisia liiallisesta kumartelusta itään.
– Suomettumispuheiden vastustaminen muodostui Iloniemelle miltei elämäntehtäväksi, Himanen kuvaa.
Vuonna 1983 Iloniemi jätti yllättäen ulkoministeriön ja työskenteli aluksi johtajana Suomen Yhdyspankissa. Pankkimaailmassa hän ei kirjan mukaan viihtynyt, vaan mieluisampi oli eläkeikään asti jatkunut pesti Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajana.
Evassa Iloniemi asettui tukemaan Suomen EU-jäsenyyttä. Hän oli nuorsuomalaisten ehdokkaana vuoden 1996 eurovaaleissa, mutta jäi täpärästi rannalle.
Sotilasliitto Natoon Iloniemi suhtautui pitkään varovaisesti. Hänen mukaansa Naton ovi ei ollut auki tai edes raollaan Suomelle rautaesiripun murtuessa 1990-luvulla.
Todennäköisesti Suomen ja Ruotsin jäsenhakemukset olisi torjuttu. Lisäksi Suomen ja Venäjän suhteet olisivat kriisiytyneet, Iloniemi arvioi kirjassa.
2000-luvun kuluessa Iloniemen Nato-kanta kääntyi myönteiseksi. Hän torjui niin sanotun Nato-option: jäsenyyttä ei pitäisi hakea vasta vaaran uhatessa, vaan silloin, kun tilanne on rauhallinen.
Näin ei tunnetusti käynyt, sillä yleinen mielipide kääntyi Natolle suopeaksi vasta Venäjän hyökättyä Ukrainaan helmikuussa 2022. Vaikka jäsenyyttä ei haettu hyvän saan aikana, Iloniemi näkee, että se vakauttaa Suomen tilannetta.
– Se myös liittäisi Suomen läntiseen maailmaan tälläkin niitillä. Muut niitit ovat olleet paikallaan jo pitkään, hän arvioi toukokuussa ilmestyneessä kirjassa.
Entä mitä Suomen ulkopolitiikkaa kylmän sodan ajoista lähtien linjannut Iloniemi ajattelee nyt Venäjästä?
Hän toteaa kirjan loppuluvussa, ettei olisi uskonut Vladimir Putinin valehtelevan vertaisilleen päin naamaa. Siksi hän ei uskonut Venäjän hyökkäävän Ukrainaan.
Iloniemi arvioi keväällä kirjaa viimeisteltäessä, että Putin tuskin saavuttaa tavoitteitaan Ukrainassa. Sota voi silti kestää hyvinkin kauan ja saada sivuvaikutuksia muualla, kuten Moldovassa.
Hänen mukaansa unelmat Venäjän modernisoinnista lykkääntyvät epämääräiseen tulevaisuuteen. Maa on laajassa vientikiellossa ja kassavarat on tuhlattu.
– Ihmisten usko tulevaisuuteen on jo tuhottu. Venäjällä on edessään pitkä Golgatan tie.
Hannu Himanen: Iloniemi – eminenssi. Docendo, 585 s.