Teiniliiton valtakamppailussa olivat käytössä kaikki keinot – jopa lailliset
Kun suurten ikäluokkien poliitikot muistelevat nuoruuttaan, puoluekannasta riippumatta muistoja yhdistää yleensä yksi asia: toiminta Suomen Teiniliitossa.
Teiniliitto toimi koko olemassaolonsa ajan kasvualustana yhteiskunnallisesti aktiivisten nuorten etujoukolle. Suuri osa järjestön luottamustehtävissä toimineista tytöistä ja pojista jatkoi tietään politiikkaan, korkeakouluihin tai kulttuuriälymystöön.
Harva entinen nuori on kuitenkaan varsinaisesti ylpeillyt Teiniliitto-menneisyydellään, sillä liiton jälkimaine on ollut voimakas. Nuoremmille sukupolville liitosta muistuu lähinnä mieleen politisoituminen ja kaatuminen talousongelmiin.
Ehkä juuri sotkuisuutensa ja ikävän jälkimaineensa vuoksi Teiniliiton historia pysyi pitkään kirjoittamattomana. Vuonna 2020 kuusi tutkijaa tarttui haasteeseen Koneen säätiön rahoittamassa projektissa.
Viime syksynä ilmestyi kokoomateos Vimmaa ja voimaa, jossa käydään läpi liiton taival sen perustamisvuodesta 1939 aina vuonna 1983 tapahtuneeseen kaatumiseen asti.
Kirjan kirjoittajista Ville Soimetsä, Essi Jouhki, Liisa Lalu, Ville Okkonen ja Aapo Roselius ovat 1970- ja 1980-luvuilla syntyneitä tutkijoita. Emeritusprofessori Kimmo Rentolalla on ollut hankkeessa kaksoisrooli sekä tutkijana että aikalaisena.
Nuortaistolaisiin kuulunut Rentola toimi Teiniliitossa ensin hallituksen jäsenenä, sitten varapuheenjohtajana ja lopuksi järjestösihteerinä.
Teinit kiinnostuivat myös kansainvälisistä teemoista, kuten rauhanaatteesta ja ihmisoikeuksista.
Teiniliitto perustettiin kesäkuussa 1939 nimellä Suomen Oppikoulujen Toverikuntien Liitto. Oppikouluissa oli jo 1800-luvulta asti toiminut toverikunniksi kutsuttuja oppilasyhteisöjä, jotka järjestivät jäsenilleen vapaa-ajan toimintaa.
Toverikuntien liitto perustettiin niiden valtakunnalliseksi kattojärjestöksi. Vuonna 1943 sen nimi muutettiin Suomen Teiniliitoksi.
Teiniliitto oli poliittisesti sitoutumaton, mutta tutkijoiden mukaan sen henki oli pitkään vahvasti porvarillinen. Tämä oli ymmärrettävää, sillä liiton alkuaikoina sen jäsenet, oppikoulujen ylimpien luokkien oppilaat, olivat lähes yksinomaan hyvätuloisten perheiden jälkikasvua.
Myös koulujen henki oli oikeistolainen. Vallitsevia arvoja olivat kuri, kristillisyys ja isänmaallisuus.
Historiikin mukaan Teiniliiton toiminta säilyi varsin muuttumattomana 1960-luvun alkuun asti. Vielä vuoden 1961 Teinipäivillä Mikkelissä teinit laskivat seppeleen sankarihaudoille ja osallistuivat jumalanpalvelukseen.
Yhteiskunnan vapautuessa teinitoiminnan juhlava jäykkyys alkoi kuitenkin tuntua joistakin nuorista vieraalta. Kirjan mukaan kritiikki virisi ensin kulttuuripiireissä.
Valtakunnallinen Teinilehti ja paikalliset teinikuntien julkaisut ryhtyivät ottamaan kantaa koulujen epäkohtiin. Vaatimukset kouludemokratiasta ja oppilasneuvostoista heräsivät.
Teinit kiinnostuivat myös kansainvälisistä teemoista, kuten rauhanaatteesta ja ihmisoikeuksista.
Vapaan kasvatuksen vaihetta seurasi teinien politisoituminen. Yhteiskunta vasemmistolaistui, ja niin kävi Teiniliitollekin.
Osa liiton johtohahmoista hurahti summerhilliläiseen vapaan kasvatuksen aatteeseen. Teinijohtajakurssit lippuvaloineen vaihtuivat ”epäseminaareihin”, joissa tehtiin vapautumisharjoituksia ja haettiin aistimellisuutta.
Teiniliittoa vuonna 1966 johtanut Risto Volanen muistelee vaihetta kirjassa kauhulla. Sittemmin keskustaan liittynyt Volanen yritti yksin puolustaa perinteisiä arvoja liiton hallituksessa.
Vapaan kasvatuksen vaihetta seurasi teinien politisoituminen. Yhteiskunta vasemmistolaistui, ja niin kävi Teiniliitollekin.
Historiikin mukaan poliittiset jakolinjat sinetöitiin viimeistään vuoden 1969 taksvärkin yhteydessä. Vasemmistoteinit ehdottivat keräyskohteeksi Mosambikin itsenäistymistä tukevaa Mosambik-instituuttia, mutta porvarit jättäytyivät ulkopuolelle epäillen rahojen valuvan sissiliikkeen aseisiin.
Teiniliiton puoluepolitisoituminen oli kirjan mukaan nopeaa. Pieksämäen liittokokouksessa marraskuussa 1971 jo lähes jokaisella kokousedustajalla oli puoluekanta.
SDP:n ja keskustapuolueen tukemat taistolaiset saivat hallituksessa määräävän aseman. Jälkeenpäin on usein väitetty kommunistien vallanneen Teiniliiton, mutta tutkijoiden mukaan tämä ei pidä paikkaansa.
Sen sijaan monet keskeisistä johtohenkilöistä kääntyivät taistolaisuuteen. Esimerkiksi sitoutumattomana liiton johtoon vuonna 1969 valittu Rauna-Riitta Lahtela liittyi kautensa aikana SKDL:n jäseneksi.
Karismaattiset käännynnäiset saivat runsaasti seuraajia. Kokoomus ei tyytynyt seuraamaan tapahtumia toimettomana, vaan käynnisti oman Taneli-operaationsa liiton valtaamiseksi.
Samoihin aikoihin politisoitumisen kanssa pahenivat liiton talousongelmat. Jäsenmaksutulot romahtivat, kun ainaiseen riitelyyn kyllästyneet riviteinit äänestivät jaloillaan.
Liiton organisaatio kuitenkin paisui puolueiden miehittäessä keskustoimistoa omalla väellään. Lopulta rahaa päädyttiin lainaamaan Mosambik-taksvärkin tuotoista.
Muutenkaan kaikki liiton piirissä harjoitettu toiminta ei kestänyt päivänvaloa. Valtakamppailussa käytettiin kirjaan haastatellun Ben Zyskowiczin mukaan ”kaikkia keinoja, myös laillisia”.
Erityisen kuuluisaksi liitto tuli valtakirjojen väärinkäytöstä, jossa historiikin mukaan ”kunnostautuivat” varsinkin taistolaiset ja kokoomus.
– Monet aikalaisten tällaisissa yhteyksissä mainitsemat henkilöt olivat oikeustieteiden opiskelijoita ja sittemmin juristeja, kirjassa todetaan.
Epädemokraattinen toiminta huipentui Mikkelin liittokokouksessa maaliskuussa 1975. Kirjan mukaan keskustalaiset olivat kyllästyneet rooliinsa taistolaisten juoksupoikina ja etsiytyneet yhteistyöhön kokoomusteinien kanssa.
Yhdessä kokoomus ja keskustapuolue olivat saamassa taakseen liittokokousedustajien enemmistön, mutta vasemmisto hylkäsi perusteetta tukun niiden valtakirjoja ja jatkoi vallankahvassa.
Osa turhautuneista keskustateineistä soitti kokouspaikalta opetusministeri Marjatta Väänäselle ja kertoi tälle liiton ongelmista. Väänänen keskeytti Teiniliiton valtionavun ennakoiden maksatukset ja kohdisti siihen Valtiontalouden tarkastusviraston tarkastuksen.
Liitto sätki hengissä vielä kahdeksan vuoden ajan, kunnes se kuopattiin vähin äänin keväällä 1983.
Teiniliiton historiaan kohdistuva mittava tutkimushanke alkoi oikeaan aikaan. Kirjaa varten onnistuttiin haastattelemaan yli kuuttakymmentä entistä teiniliittolaista.
Tutkijat pyrkivät tavoittamaan myös toiminnassa siipeensä saaneita, mutta enemmistönä ovat silti liittoa positiivisesti muistelevat ja nuoruuden ylilyönteihin ymmärtäväisesti suhtautuvat,
Tutkittavaakin vielä jää. Liiton arkistomappeja löytyi kahdessa erässä 1980-luvulla, mutta aineistossa on edelleen aukkoja. Pöytäkirjoja puuttuu etenkin 1970-luvun kiivaimpien valtakamppailujen ajalta.
Entä mitä tapahtui Mosambik-taksvärkistä lainatuille rahoille? Päätyivätkö ne koskaan oikeaan kohteeseensa?
Ville Soimetsä, Essi Jouhki, Liisa Lalu, Kimmo Rentola, Ville Okkonen, Aapo Roselius: Vimmaa ja voimaa. Suomen Teiniliitto ja yhteiskunta 1939–1983. Teos, 488 s.
Artikkeli on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä marraskuussa 2023.