Suezin komppania vei Suomen maailmanpolitiikan ytimeen – "Sarkahousuissa ukot lähtivät"

Tasan 60 vuotta sitten Seutulan lentokentällä avattiin uutta lukua Suomen sotienjälkeisessä historiassa.

Joukko suomalaisia reserviläisiä, ensimmäinen laatuaan, pakkautui Yhdysvaltojen ilmavoimien jättimäisiin Globemaster-kuljetuskoneisiin.

Suuntana oli Suez, jossa oli pari kuukautta aiemmin puhjennut kriisi kanavan hallinnasta. YK aloitteli ensimmäistä rauhanturvaoperaatiotaan, jonne presidentti Urho Kekkonen myös suomalaiset lähetti.

Sotien läheisyys näkyi vielä niin lähtijöissä kuin heidän varustuksessaankin. Monet olivat vielä juurtumattomia Karjalan evakkoja.

Varustuksena oli saksalaismalliset teräskypärät, jotka maalattiin perillä Port Saidissa YK:n vaaleansinisiksi. Käteen oli annettu ”Peltiheikiksi” kutsuttu kotimainen konepistooli.

– Sarkahousuissa ukot lähtivät sinne, muistelee keskustan kansanedustaja ja entinen puolustusministeri Seppo Kääriäinen.

Kääriäisen mukaan Suezille lähtö oli osa Suomen toisen maailmansodan jälkeistä avautumista maailmalle. Ensin olivat vain Suomen ja Neuvostoliiton väliset suhteet, sitten kuvioon tulivat suhteet Pohjoismaihin ja vähitellen myös YK:n jäsenyys.

– Suomen ulkopolitiikka ikään kuin otti tämmöisiä ensimmäisiä laajentumisaskeleita kansainväliseen ja yhteisvastuun kantamisen suuntaan, hän tulkitsee.

Suomen ulkopolitiikka otti ensimmäisiä laajentumisaskeleita kansainväliseen suuntaan.

Seppo Kääriäinen

Suezin jälkeen seuraava merkittävä etappi oli Kyproksen pataljoonan lähtö vuonna 1964.

Kyproksen pataljoonan otti komentoonsa Ensio Siilasvuo, joka yleni YK-tehtävissä korkeaan asemaan ja kansainvälisesti arvostetuimmaksi ja tunnetuimmaksi suomalaiseksi sotilaaksi.

– Sitä ennenhän meillä oli ollut vain se komppania Suezilla ja joitakin tarkkailijoita Libanonissa, muistuttaa kenraaliluutnantti Paavo Kiljunen, nykyinen Suomen Rauhanturvaajaliiton puheenjohtaja.

1970-luvulla suomalaiset loivat itse käsitteen ”rauhanturvaamisen suurvalta”, jolla viitattiin suomalaisten suhteellisesti melko suureen osuuteen YK-operaatioissa.

Kiljunen pitää yhtenä suomalaisen rauhanturvaamisen tähtihetkenä 1980–90-lukujen vaihdetta, jolloin Suomella oli kolme kokonaista pataljoonaa YK-operaatioissa Libanonissa, Golanilla ja Namibiassa.

Kun Namibian-pataljoona kotiutettiin 1990, suurvalta-aika eräässä mielessä päättyi. Paluuta tuskin on jo kustannusten nousun vuoksi.

Namibiassa 1989–1990 rauhanturvaajana palvelleen keskustan kansanedustajan Markku Pakkasen mukaan suomalaisiin suhtauduttiin hyvin lämpimästi maassa pitkään tehdyn lähetystyön vuoksi.

Juuri ennen suomalaisten saapumista Namibiassa oli käyty viimeinen kova sotilaallinen yhteenotto. Sen jälkeen maa rauhoittui YK:n Namibia-edustajan Martti Ahtisaaren johdolla.

Pakkanen oli valvomassa maassa YK:n johdolla järjestettyjä vaaleja.

– Siellähän ei ollut väestönlaskentaa tehty ennen. Sen vuoden aikana YK:n virkaihmiset kiersivät maan käytännössä jalkaisin läpi ja etsivät sen porukan sieltä. Sillä tavalla he päätyivät noin puoleentoista miljoonaan Namibian kansalaiseen.

Äänestyspaikalla ällistys oli Pakkasen mukaan suuri, kun erämaasta alkoi virrata jonoiksi asti ihmisiä, joita ei muuten näkynyt missään.

– Tunne oli hieno, kun näki työn onnistumisen, Pakkanen kertoo.

Golanilla ja Libanonissa ilmapiiri oli Namibiaa kireämpi.

Golanilla 1988–1990 palvelleen keskustan kansanedustajan Mika Lintilän mukaan jatkuvana ongelmana olivat muun muassa miinat, joita israelilaiset ja syyrialaiset olivat kylväneet alueella edestakaisin kulkiessaan.

Lintilän mukaan alueella, jossa jatkuvasti oltiin tekemisissä aseiden kanssa, niitä myös aika ajoin käytettiin.

Jatkuvan paineen alla eläminen on toisinaan johtanut ylilyönteihin ja kohuotsikoihin. Kyproksella joulun alla 1967 suomalaissotilaat järjestivät kuuluisan mellakan, jossa hajotettiin kaksi nicosialaista yökerhoa.

Kahakoinnin pohjusti ilmeisesti hermoja viikkoja koetellut kriisitilanne. Lopullisena sytykkeenä toimi edeltävänä iltana yökerhossa tapahtunut episodi, jossa kyproksenkreikkalaiset siviilit olivat pahoinpidelleet muutamaa suomalaista sotilasta. Mellakointi johti muutamaan vankeustuomioonkin.

Takavuosina monia lähtijöitä motivoi seikkailunhalun lisäksi mahdollisuus verovapaan auton hankintaan. Ne ajat ovat jo historiaa, sillä muuttoautojen verovapaus loppui joitakin vuosia sitten.

Paavo Kiljusen mukaan isojen joukkojen aikakaudella verovapaa auto oli myös jonkinlainen palkanlisä. Palkat eivät olleet tuolloin suhteessa samalla tasolla kuin ne ovat nykyään ulkomaanoperaatioissa.

Markku Pakkanen muistelee, että vaikka Namibiassa oli 950 suomalaista, autoja tuotiin kuitenkin vain 370.

– Eli alta puolet toi siltäkin reissulta auton, vaikka se oli suurin uutinen, kun sinne mentiin.

Pakkaselta itseltään auton hankkiminen jäi sikseen, vaikka se vielä Niinisalossa koulutusvaiheessa houkutti.

Asia ei jäänyt harmittamaan, koska autoista oli enemmän vaivaa kuin hyötyä. Moni joutui autollaan myös kolariin.

– Ja kun ne jouduttiin viemään Afrikkaan asti, niin sehän maksoi ihan älyttömästi se rahtaaminen, turhanpäiväinen leikkiminen. Sitten se piti hakea pois Saksasta, ei saanut edes Suomeen tuotua kerralla.

Kaikki eivät ole kotiin reissultaan palanneet. Ulkomaanpalveluksessa on kuollut 60 vuoden aikana yhteensä 49 suomalaista rauhanturvaajaa, 17 heistä varsinaisissa operatiivisissa tehtävissä.

– Jokainen on liikaa, se on selvä. Mutta kuitenkin on kohtuullisen vähällä selvitty, ottaen huomioon, että yli 45 000 on ollut ulkona, Kiljunen muistuttaa.

Tänä vuonna rauhanturvaajat ovat saaneet valtiovallan tunnustuksena veteraanistatuksen. Muovikorttiin liittyviä etuuksia olennaisempaa on Kiljusen mukaan sotilastapaturmalain päivittäminen ulkomaanpalveluksen jopa sodanomaisiin ja psyykkisestikin raskaisiin olosuhteisiin.

– Siinä on otettu paremmin huomioon, että siellä voi haavoittua muutenkin kuin luodin osumasta tai miinaan ajosta.

Kiljusen mukaan rauhanturvaajat eivät kuitenkaan ole rinnastettavissa viime sotien veteraaneihin, eikä se ole uudistuksen tarkoituskaan.

Enää rauhanturvaaminen ei ole samassa mielessä ja mitassa jokamiehen tai -naisen reserviläistoimintaa kuin ennen.

Yksi syy alan ammattimaistumiseen ja erikoistumiseen on Kiljusen mukaan se, että tavallisia jääkärijoukkoja on tarjolla runsaasti esimerkiksi Afrikan maista, Intiasta ja Pakistanista. Maiden, joilla on kehittyneempää suorituskykyä, on luontevaa sellaista myös tarjota.

Ulkopoliittisen instituutin vanhemman tutkijan Charly Salonius-Pasternakin mukaan mukaan nykytrendi länsimaissa on tarjota erikoisosaamista pienissä porukoissa. Suomen ja muidenkin länsimaiden paluuseen isojen osastojen aikakauteen hän ei usko.

Naton tähtäin kriisinhallinnassa on tutkijan mukaan nykyisin pikemminkin pienimuotoisemmissa kuin isoissa ja raskaissa operaatioissa. EU:ssa on taas tällä hetkellä ongelmia omastakin takaa.

YK:n perinteisellä rauhanturvatoiminnalla saavutetaan tutkijan mukaan kuitenkin yhä merkittäviä tuloksia silloin, kun operaatio saadaan tarpeeksi nopeasti pystyyn tulitauon tai rauhan ylläpitämiseksi.

Perinteinen rauhanturvaaminen käy Kiljusen mukaan yhä asetelmaan, jossa on lähtökohtaisesti valtioiden välinen kriisi taustalla ja vähintäänkin tulitauko tai aselepo, joka tarvitsee valvontaa.

– Eli kun voidaan näihin osapuoliin, jotka ovat valtioita, ainakin jollain tasolla luottaa.

Kun kriisit ovat valtioiden sisäisiä erilaisine etnisine ja uskonnollisine ryhmineen, niin vanha konsepti ei enää toimi. Rajat tulivat vastaan karulla tavalla 1990-luvulla, kun YK:n rauhanturvaajat joutuivat seuraamaan voimattomina sivusta kansanmurhia Ruandassa ja Bosnian Srebrenicassa.

Tapausten myötä painopiste siirtyi vahvemmilla voimankäyttövaltuuksilla terästettyyn kriisinhallintaan, jossa toimijaksi tuli Nato.

– Piti varautua siihen, että voimaa käytetään tarvittaessa tehtävän täyttämiseksi eikä pelkästään itsepuolustukseksi, Kiljunen summaa.

Kaikissa operaatioissa on muistettu, että neuvottelu on tärkein ase.

Paavo Kiljunen

Suomalaisen rauhanturvaamisen juuret ovat kylmän sodan aikaisessa maailmassa, jossa Suomen politiikkana oli pysytellä suurvaltojen eturistiriitojen ulkopuolella.

Viime aikoina tehtäviin on lähdetty myös Naton lipun alla, mikä ei takavuosina olisi käynyt päinsä. Seppo Kääriäinen muistuttaa, että Afganistaniinkaan ei kuitenkaan menty sotatehtäviin. Raja niihin on haluttu edelleen pitää.

Salonius-Pasternakin mukaan Afganistaniin lähtö sinänsä ei ollut enää kovin dramaattinen muutos, koska Suomi oli jo ollut mukana Nato-johtoisessa operaatiossa Kosovossa.

– Ja olihan suomalaisia tarkkailijoita ollut ennenkin Afganistanissa.

Afganistanissa on jouduttu kuitenkin menemään pidemmälle kuin muualla, monen mielestä tosiasiassa sotaan.

Maimanassa helmikuussa 2006 suomalaiset joutuivat puolustamaan tukikohtaansa tunteja kestäneessä tulitaistelussa. Neljälle suomalaiselle myönnettiin vapaudenristi, joita on myönnetty ainoastaan sodan olosuhteissa.

Kiljusen mielestä myös Afganistanin ja Irakin kaltaisissa paikoissa suomalaiset ovat pystyneet nousemaan tilanteen yläpuolelle ja katsomaan asioita puolueettomin silmin.

Asioissa auttaa Kiljusen mukaan suomalaisten rauhallinen luonne ja se, että liipaisinsormi ei ole kaikkein herkimpiä.

– Kaikissa operaatioissa on muistettu, että neuvottelu on kuitenkin rauhanturvaamisessa ja kriisinhallinnassa se tärkein ase.

Kääriäisen mielestä menneet 60 vuotta suomalaista rauhanturvaamista ovat olleet menestystarina, jolla on kannettu vastuuta ja kohennettu maan kansainvälistä mainetta – unohtamatta sen merkitystä myös oman maan puolustukselle.

Lintilän sai aikanaan lähtemään rauhanturvaajaksi halu nähdä maailmaa ja kunnioitus sotaveteraaneja kohtaan.

– Että jos sitä pystyisi itse osoittamaan esimerkiksi sillä, että olisi jossain rauhaa turvaamassa.

Keikkaa ei ole tarvinnut katua jälkeenpäin.

Lintilä pitää Golanin-vuottaan ratkaisevana askeleena poliitikon uralle lähdölle.

– Kyllä se kasvatti, hän myöntää.

Pakkasesta Namibian-vuosi teki tyytyväisen veronmaksajan. Vaatimattomissa oloissa teltassa ja eristyksissä ulkomaailmasta oppi arvostamaan suomalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, kun näki konkreettisesti, mitä vaikkapa koulutus, turvallisuus ja yhdyskuntatekniikka merkitsevät.

– Niille osaa antaa ihan toisenlaisen arvon sen jälkeen, hän vakuuttaa.

Reportaasi on alun perin julkaistu Suomenmaan aikakauslehdessä 3.6.2016. Oman lehtesi voit tilata täältä .