Stalinin kuolemasta 70 vuotta – Suomen ystävästä ei tarvinnut puhua enää kauaa
Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalinin kuolema oli kuin hänen elämänsä summa.
Stalin hallitsi pelolla ja pelko häntä kohtaan saattoi maksaa miljoonien muiden jälkeen myös hänen oman henkensä.
Tiettävästi riehakkaan illanvieton jälkeen Stalin sai datsansa makuuhuoneessa äkillisen sairauskohtauksen. Hän halvaantui eikä pystynyt kutsumaan apua.
Vartijat olivat ilmeisesti kuulleet Stalinin kaatuvan lattialle. Hirmuvaltiaan häiritseminen turhaan olisi saattanut olla vaarallista, joten meni monta tuntia, ennen kuin vartijat uskalsivat katsoa huoneeseen.
He eivät hälyttäneet paikalle lääkäriä vaan turvautuivat poliittiseen hierarkiaan. Neuvostoliiton ministerineuvoston varapuheenjohtaja Georgi Malenkov sai kutsun ja toi mukanaan pahamaineisen turvallisuusjohtaja Lavrenti Berijan.
Nämäkään eivät hankkineet lääkinnällistä ammattiapua. Tämän teki vasta jonkin verran myöhemmin Neuvostoliittoa johtaneen kommunistipuolueen politbyroon jäsen Nikita Hruštšov.
Jos lääkärinapua olisi saatu Stalinille aikaisemmin, tämä olisi voinut selvitä. Joka tapauksessa Stalinin terveys oli tuossa vaiheessa jo heikko pitkäaikaisen verisuonten kalkkeutumisen myötä.
Stalin oli saanut halvauksensa 1. maaliskuuta ja oli monta päivää tajuttomana. Hän kuoli 74 vuoden iässä 5. maaliskuuta eli tasan 70 vuotta sitten.
Vainoharhaiseksi tiedetty Stalin oli suunnitellut ennen kuolemaansa jälleen uutta veristä puhdistusta, joka olisi ulottunut aivan Neuvostoliiton korkeimpaan johtoon saakka. Siksi on pohdittu mahdollisuutta, että Stalin olisi myrkytetty.
Stalinin ruumis asetettiin näytteille Moskovassa neljäksi vuorokaudeksi korkeita johtajia koskevan tavan mukaan.
9. maaliskuuta hänen ruumiinsa asetettiin Neuvostoliiton perustajan, vuonna 1924 kuolleen Vladimir Leninin mausoleumiin Leninin ruumiin viereen. Stalin nousi maan johtajaksi Leninin jälkeen, ensin tosin kahden muun johtajan kanssa, jotka Stalin sittemmin teloitti.
1961 Stalinin ruumis siirrettiin hautaan Kremlin muurin viereen.
Stalinin kuoleman jälkeen maan johtoon nousivat Malenkov ja Hruštšov. Kovaotteinen ja häikäilemätön Berija oli ollut hyvä työkalu Stalinille, mutta uhka muille, joten hänet teloitettiin.
Myöhemmin stalinistisempi Malenkov syrjäytettiin ja uudistusmielisestä Hruštšovista tuli maan kiistaton johtaja.
Hruštšov aloitti vuonna 1956 stalinististen rakenteiden purkamisen ja liennytti välejä myös ulkovaltojen suuntaan. Stalinin ylilyönnit kuten laajamittaiset oman kansan teloitukset tuomittiin ja väärin perustein tuomitut rehabilitoitiin eli heille annettiin julkinen armahdus. Pakkosiirretyt kansat saivat palata kotiseuduilleen, kulttuurielämä vapautui.
Tämä ei poistanut kuitenkaan Neuvostoliiton olemusta kommunistisena yksipuoluejärjestelmänä ja poliisivaltiona. Hruštšov oli kuitenkin vanhakantaisten kommunistien kannalta niin vapaamielinen, että hänet piti syrjäyttää. 1964 vallan otti vanhoillinen Leonid Brežnev.

Stalinia muistettiin myös Suomessa. Hänen kanssaan oli laadittu maiden suhteita määritellyt YYA-sopimus, ja ehkä joku tunsi kiitosta siitä, että Neuvostoliitto teki jatkosodan päätteeksi rauhan Suomen kanssa eikä valloittanut maata. Motiivina Stalinilla oli kuitenkin saada koko sotavoima keskitetyksi natsi-Saksaa vastaan.
Puheessaan Stalinin kuoleman jälkeen silloinen pääministeri, myöhempi presidentti Urho Kekkonen lausui Neuvostoliiton kansoille Suomen surunvalittelut.
– Stalinista valtiomiehenä ja ihmisenä oli meillä suomalaisilla ennen sotaa ja sodan aikana ainoastaan vihamielisen propagandan välittämä kuva, Kekkonen totesi myös.
Moneen korvaan särähti Kekkosen maininta Stalinista ”Suomen ystävänä”, olihan Suomi taistellut Stalinin johtamaa valtiota vastaan kahdessa sodassa.
Kekkonen luetteli koko joukon syitä, miksi Stalin oli myötämielinen Suomea kohtaan jo 1900-luvun ensimmäisistä vuosista asti.
– Meillä suomalaisilla on se käsitys, että generalissimus Stalinilla oli erityistä henkilökohtaista kiintymystä ja ystävyyttä Suomea kohtaan. On luonnollista, että kun generalissimus Stalin nyt on poissa, me suomalaiset tunnemme vilpitöntä surua sen johdosta.
Taustalla puheessa ei tietenkään ollut Stalinin ihailu vaan diplomatian periaatteista kiinni pitäminen ja Paasikiven linjaan perustuva tavoite hyvien suhteiden ylläpitämisestä turvallisuuden takeena.
Stalinin ihailu tai muistaminen hälveni Suomesta samalla kuin Neuvostoliitostakin. Hruštšovin kaudella Stalinin hirmutyöt tiedettiin jo yleisesti, sillä ne oli sallittua tuoda päivänvaloon. Stalinin kultin purkaminen jatkui myös Brežnevin kaudella, jolloin Stalinista ennemmin vaiettiin ja suomalaiset korostivat Leninin roolia Neuvostoliiton isänä sekä Suomen itsenäisyyden myöntäjänä.
Stalinin kuoleman muistelua ja pääministeri Kekkosen puhe löytyy kuunneltavaksi Yleisradion Elävästä arkistosta.