Punatulkkujen nappulaliiga nousi johtoon 50 vuotta sitten – Suomessakin on ollut yksipuoluehallituksia
Tasan 50 vuotta sitten, 23.2.1972 aloitti SDP:n puheenjohtaja Rafael Paasion II hallitus.
Hallitus on jäänyt Suomen viimeisimmäksi ainoastaan yhden puolueen muodostamaksi hallitukseksi. Koska hallitus oli pelkästään demarinpunainen, se sai lempinimekseen punatulkkuhallitus.
Kaikkiaan yhden puolueen hallituksia Suomessa on vaikuttanut seitsemän.
Mielenkiintoinen on ajanjakso joulukuusta 1926 heinäkuuhun 1930. Tuolloin istui pelkästään yhden puolueen hallituksia, kaikkiaan neljä kappaletta.
Vain kerran Suomen historiassa yksi puolue on muodostanut eduskunnan yksikertaisen enemmistön (SDP sai 103 edustajaa 1916–17-kaudelle ), joten kaikki mainitut hallitukset ovat olleet vähemmistöhallituksia.
Mikään niistä ei toiminut kovin pitkään, pitkäkautisimpana yli puolitoista vuotta istunut K. A. Fagerholmin I hallitus. SDP-hallitus vaikutti vuosina 1948–50 kaikkiaan 596 päivää.
Alempana jutusta löytyy luettelo Suomen yksipuoluehallituksista.
Rafael Paasio (1903–1980) oli toiminut pääministerinä ensimmäisen kerran vuosina 1966–68. Vuonna 1966 vasemmisto otti suuren vaalivoiton juuri SDP:n vetämänä saaden yksinkertaisen enemmistön eduskuntaan. Tämä jäi viimeiseksi kerraksi, kun eduskunta oli enemmistöltään vasemmistolainen.
Paasion I hallitus aloitti niin sanottujen kansanrintamahallitusten kauden, eli vasemmiston ja keskustan yhteistyön ajan. Oikeistopuolue kokoomus jäi oppositioon 21 vuodeksi.
Hallitus olisi ajalle epätyypillisesti istunut luultavasti koko vaalikauden, ellei vuosi 1968 olisi ollut presidentinvaalivuosi. Tuolloin oli tapana vaihtaa hallitus uuden presidentin astuessa virkaansa (tässä tapauksessa Urho Kekkosen jatkaessa uudelle kaudelle), ja sama hallituspohja jatkoi vuoden 1970 vaaleihin asti Mauno Koivisto (sd.) pääministerinään.
Kansanrintamakaudelle osui monia rakennemuutoksen tuomia ongelmia ja mahdollisuuksia. Hyvinvointivaltion rakentaminen oli täydessä vauhdissa, ja tähän liittyvä politiikka samaistui paljolti sosiaalidemokraatteihin. SDP oli eduskunnan suurin puolue vuodesta 1966 vuoteen 1991 asti, ja siksikin vaikuttava voima.
Paasio oli tullut politiikan huippupaikoille oikeastaan vasta eläkeiässä. Aiemmin päätoimittajana vaikuttanut SDP-konkari nousi puolueensa puheenjohtajaksi kuusikymppisenä vuonna 1963, ja olikin poikkeuksellisen merkittävä valinta johtopaikalle, jossa istui vuoteen 1975 asti.
Paasion ohjenuora oli viedä puoluetta ”pari piirua vasemmalle” ja käytännössä myös Kekkosen taakse.
Presidentin asema oli tuohon aikaan paljon vahvempi kuin nykyään, ja hallitusten muodostamisessa presidentin sana painoi. Kekkosen tärkein tehtävä oli johtaa tietysti ulkopolitiikkaa, ja Kekkosen linjana oli hyvien Neuvostoliiton-suhteiden ensisijaisuus.
SDP ei ollut 1960-luvun alussa Neuvostoliiton eikä Kekkosen suosiossa. Puoluetta johti oikeistolinjan konkari Väinö Tanner, ja oikeistolinjalla oli myös puoluesihteerin paikka, kun linjan silloinen keulahahmo Väinö Leskinen oli ollut tehtävässä vuosina 1946–57, jonka jälkeen Kaarlo Pitsinki hoiti tehtävää vuoteen 1966 asti.
Nämä niin sanotut asevelisosialistit hakivat yhteistyötä kokoomuksen ja lännen suunnasta, mikä ei miellyttänyt itää ja sinne suuntautuneita tahoja. SDP oli sisäisesti hyvin hajanainen oikeisto- ja vasemmistolinjan kiistellessä.
Vuoden 1962 eduskuntavaalit olivat hajanaiselle puolueelle tappiolliset. Seuraavana vuonna Tanner sai väistyä, ja Paasio tuli tilalle viemään puoluetta pari piirua vasemmalle. Paasiolle vasemmalle meno tarkoitti puolueen keskilinjan vahvistamista, jolloin myös vasen laita voisi palata.
Vasemmistolaisin laita oli perustanut vuonna 1957 oman puolueensa Työväen ja Pienviljelijäin Sosialidemokraattisen Liiton (TPSL). Paasion aikana TPSL palasi pikku hiljaa takaisin demareihin, esimerkiksi johtohahmo Emil Skog teki näin vuonna 1964.
Melkeinpä paradoksaalisesti TPSL sai suurimman eduskuntavaalivoittonsa vasta 1966. Tähän syynä oli vaaliliitto laitavasemmistolaisen SKDL:n kanssa. Vuonna 1970 TPSL menetti kaikki edustajansa.
Paasiolle SDP oli korostetusti työväenpuolue, ja siksi liika oikeistosuuntaus piti pitää aisoissa. Puoluetoimisto oli hänen alkukaudellaan kuitenkin miehitetty vahvasti asevelisosialisteilla, ja Paasio oli jopa päivittäisen kiusanteon ja ulossulkemisen kohteena asemastaan huolimatta.
Muistelmissaan (toim. Heikki Kymäläinen 1980) Paasio arvioi puolueen ongelmien olleen enemmän henkilötasolla kuin linjaeroissa. Siltikin linjaerot olivat merkittäviä, vähintään merkitseviä.
Puolue kävi pitkät eheytysneuvottelut, ja oli lopulta iskukykyinen vuoden 1966 vaalivoittoa varten. Ulkopolitiikkaakin oli tarkistettu Kekkosen linjan mukaiseksi, ja suhteet itään alkoivat avautua kylmän kauden jälkeen.
Eheytyminen, Kekkosen taakse meno ja ykköspuolueeksi palaaminen pohjustivat myös SDP:n 1970-luvun asemaa. Vuoden 1972 tammikuussa oli käyty ennenaikaiset eduskuntavaalit, joissa SDP oli jälleen kirkas ykkönen 55 paikalla. SKDL ja keskusta olivat kaukana takana 37 ja 35 paikallaan.
Kekkosen tavoite oli muodostaa jälleen kansanrintamahallitus, mutta SKDL:n sekava sisäinen tilanne ja SDP:n ja keskustan välinen eripura tekivät tämän melkein mahdottomaksi alkuvuodesta 1972.
Tilalle päätettiin ottaa väliaikaiseksi ajateltu vähemmistöhallitus. Neuvottelut tuottivat enemmistöhallituksen vasta seuraavana syksynä, mutta silloinkaan ei saatu aikaan kansanrintamaa. Kalevi Sorsan (sd.) I hallitusta täydensivät punamultapohjan lisäksi keskiryhmät RKP ja LKP.
Paasion II hallituksen suuri merkitys oli uuden sukupolven tuomisessa valtion johtopaikoille. Suurten ikäluokkien edustaja oli nyt ministerinä. Ulf Sundqvist oli vasta 26-vuotias, ja on edelleen Suomen historian nuorin ministeri. Hänestä tuli myöhemmin sekä SDP:n puoluesihteeri että puheenjohtaja.
Keskimäärin muutenkin nuori hallitus sai lempi- tai pilanimekseen nappulaliiga.
Vaikka hartiat olivat kapeat, hallitus joutui selvittämään tärkeitä kysymyksiä, joihin vastaamista ei voinut lykätä.
Budjettiongelmia syntyi, eikä esimerkiksi tulopoliittinen kokonaisratkaisu onnistunut toivotulla tavalla. Hallitus erosi, kun enemmistöhallituksen neuvottelut olivat edenneet hyvin. Virallisena erosyynä olivat liian kapeat hartiat suuren kysymyksen edessä, kun Suomi valmisteli vapaakauppasopimusta Euroopan talousyhteisön (EEC) kanssa.