"Meri ei ole autio" – Teppo Säkkinen vaihtoi Lapin hiihtokelit lennosta Atlantin aaltoihin
Posiolla tammikuussa 2022 rojahdan mökin sohvalle hiihtolenkin jälkeen. Avaan puhelimen ja huomaan viestin kaverilta. Parin päivän päästä lähtevälle Atlantin ylitykselle purjeveneellä olisi vapautunut peruutuspaikka. Lähdetkö?
Aikaa päättää on vähän. Ulkona pakkanen kiristyy.
Atlantin koko jysähtää tajuntaan vasta lentokoneessa, kun pilvipeite väistyy. Pakatessa aikaa miettiä ei ollut, nyt mahanpohjassa muljahtaa katsoessani rannatonta merta.
Lähtö on Martiniquelta, Ranskalle kuuluvalta Karibian saarelta ja määränpäänä on Kanariansaarten Las Palmas.
Ajankohta on epätavallinen: harva ylittää Atlantin tammi-helmikuussa lännestä itään, sillä odotettavissa on kovaa vastatuulta, joka pidentää matkaa ja tekee olosuhteista vaikeampia. Tässä kuitenkin ollaan.
Satamassa odottaa S/Y Vahine, Suomen Purjelaivasäätiön 20-metrinen, 30-tonninen kaunis kaksimastoinen vene. Tällä ylityksellä veneessä on kapteenin ja perämiehen lisäksi 9 miehistön jäsentä.
Kapteeni Janne Artilalle ylitys on jo yhdeksäs, ja perämies Antti Keräselläkin takana on useita kertoja.
Miehistön ikähaitari on parikymppisestä 70-vuotiaaseen. Porukka jaetaan kolmeen vahtiin, joista kukin on kannella, lepää tai siivoaa ja laittaa ruokaa vuorollaan.
Omassa vahdissani on vanhempi yrittäjä ja nuori lääkäri, molemmat taitavia, minua paljon kokeneempia purjehtijoita.
Köydet irti, laitoja suojaavat lepuuttajat ylös. Viimeinen pilkahdus Karibian saarista jää taakse parissa päivässä.
Seuraavan kerran maata nähtäisiin kolmen tai neljän viikon päästä, sillä valtamerellä ei vierailla satamissa tai lasketa ankkuria.
Kaksimastoisessa veneessä purjeita on käytössä kolme: keulapurje eli genoa tai pienempi fokka, päämaston isopurje ja taaemman mesaanimaston mesaanipurje. Lähdemme matkaan täysin purjein vähäistenkin tuulien sieppaamiseksi.
Purjehtien Atlanttia ei voi ylittää suoralla viivalla, vaan matkaa on tehtävä tuulten ehdoilla mahdollisimman hyvää kurssia hakien.
Vastatuuleen luovien vene piirtää GPS-kartalle väljää siksakkia. Avomerellä samalla halssilla eli tuulen puolella saatetaan mennä parikin päivää purjeita välillä trimmaillen.
Merellä päivät soljuvat vahtivuorojen rytmittämänä. Kokemus tuo mieleen alokaskauden. Eletään tiiviisti vieraiden, mutta nopeasti tutuksi käyvien ihmisten kanssa.
Kun vuoro on, tehdään ohjeiden mukaisesti. Omassa punkassa levätään, kun tilaisuus on. Unille ei jää yhteen menoon montaa tuntia, koska yölläkin purjehditaan.
Meri ei ole autio. Alkumatkaa taitetaan Sargassomerellä, joka saa nimensä rihmoina kelluvasta sargassolevästä.
Merilinnut, kuten suulat ja valkoiset tropiikkilinnut käyvät tutkimassa venettä ja erityisesti sen houkuttelevasti maston päässä pyörivää tuulenosoitinta. Lentokalat liitävät aaltojen yllä näkymättömiin jääviä petokaloja paossa.
Lounaaksi valmistetun linssikeiton särpimisen keskeyttää huuto: ”Valas!” Veneen vieressä happea haukkaa noin kuusimetrinen tumma sillivalas, joka sukeltaessaan paljastaa käyrän selkäevän.
Ensimmäisen viikon ajan kurssi on kohti pohjoista ja koillista tuulia hakien. Ja lopulta tuulet todella löytyvät.
Edessä pakkautuva pilvimuodostelma saa kannella olijoihin vauhtia. Mesaanipurje lasketaan alas, keulapurje vaihdetaan pienempään ja isopurjetta reivataan eli sen pinta-alaa pienennetään.
Saderintama iskee päälle juuri, kun valmistelut alkavat olla loppusuoralla. Tuuli nousee puuskittain 20 metriin sekunnissa, ja aallot kohoavat vetisiksi seiniksi. Alkumatkan trooppisten leveyksien lämpö on nyt takana, ja seuraavat päivät miehistöstä otetaan mittaa.
Lähes viisikymmenvuotias Vahine on laadukas, avomerelle Suomessa tehty vene, mutta jatkuvasti puhaltavassa vastatuulessa merivesi puskee ikkunoiden ja luukkujen saumoista sisään. Saan punkkaani litran vettä, kun iso aalto murtuu kannelle.
Sisätiloissa liikkuminen vaatii 30 asteen kallistuskulmalla akrobatiaa, ja keittiövuorolaiset köyttävät itsensä kiinni uunin kaiteeseen.
Merivahdissa pärskeet kuorruttavat kasvot suolalla ja kastelevat vaatteet. Lepovuorossa vaatteet eivät ehdi kuivua, vaan päälle vedetään märkä haalari ja takki.
Pilvisinä öinä Vahine kyntää merta mustuudessa, jossa veneen ampaisun aallon pohjaan ja seuraavan harjalle tuntee, muttei näe. Puristan vuorollani ruoria rystyset valkeana.
Koukkaus pohjoisen kautta kannattaa. Puoliväli, kahden tuhannen merimailin rajapyykki ylittyy etuajassa.
Lopulta sääkin selkeytyy. Vahinen kansi muuttuu värikkääksi basaariksi, kun takkeja, tönkkösuolattuja housuja, kumisaappaita, makuupusseja ja lakanoita tuodaan kuivumaan päivänpaisteessa.
Tuulen tyyntyessä aallot kasautuvat valtaviksi mainingeiksi. Meri muistuttaa kumpuilevaa sinistä aromaisemaa.
Perämies kaivaa esiin kaiuttimen ja puhelimeen ladatun Ylen Muistojen bulevardi -radio-ohjelman soittolistan. Laskettelemme kerrostalon kokoisia vesimassoja Frank Sinatran Fly Me To The Moonin säestämänä, laskeva aurinko selän takana.
Yhtenä aamuna tuuli on talttunut niin paljon, että on uintitauon aika. Hyppäämme veteen vuorotellen, jotta hiljalleen lipuvassa veneessä on aina joku. Alla on neljä kilometriä vettä, keskellä Atlanttia. Kerään rohkeutta avata silmät sukelluksissa. Valonsäteet uppoavat äärettömään tummaan sineen.
Merellä olo on pakotettua lomaa viestivälineistä. Puhelimissa ei ole kenttää eikä nettiin pääse.
Satelliittiyhteyden kautta saamme säätietoja ja tekstiviestin mittaisia uutispäivityksiä: UPM:n lakko jatkuu, aluevaalit pidetty, Putin uhittelee.
Toisia ihmisiä kohtaamme rahtilaivojen muodossa. Ohikulkeva näyttävä alus on aina pieni tapaus, jota kiikaroidaan ja jonka lastia ja määränpäätä arvuutellaan.
Erään rahtilaivan kanssa olemme tehdä turhan läheistä tuttavuutta. Horisontissa kasvava punainen alus on ilmiselvästi törmäyskurssilla.
Normaalisti vesillä moottorialusten on väistettävä purjeilla liikkuvia. Perämies päättää, että emme jää katsomaan noudatetaanko Atlantilla liikennesääntöjä. Teemme pikaisen vendan eli vastakäännöksen, ja 200 metriä pitkä irtolastialus Dynamic Striker posottaa ohi muuttamatta kurssia.
Tovin päästä radio rätisee. Ilmeisesti aluksen kannella oli huomattu vasta nyt, että vesillä on muitakin.
Alkumatkan öitä valaisi täysikuu, mutta nyt yöt tummuvat kuun kutistuessa ohueksi sirpiksi. Yövahtien pitkinä tunteita tähtikuvioista tulee ystäviä. Pimeällä merellä tuttujen tähtien näkeminen ilahduttaa ja tuo turvallisen olon.
Tähdet toimivat kiintopisteinä kurssin pitämisessä. Ennen aurinkoa nouseva aamutähti, kirkas Venus-planeetta kertoo, että kohta saa juoda kahvit uuden päivän ensisäteissä. Läheisimmäksi kaikista tulee näyttävä Orion, jonka muotoa silmä hakee aina kannelle noustessa.
Kuun antaessa tilaa tähdille myös muut valot kirkastuvat. Itsevalaisevan planktonin välke vaahtoavassa meressä on kuin veneen rungon iskemiä kipinöitä.
Yövahtien jälkeen tavaksi tulee juoda teekupilliset vahtikavereiden kanssa kannen alla ja rauhoittua hetki ennen punkkaan kaivautumista.
Kannella on aikaa myös kaikenlaiseen puuhasteluun. Lukukirjat kiertävät miehistön jäseneltä toiselle. Vahtimme ottaa tavaksi viritellä päivittäin siiman veneen perään. Kun viehe toisinaan häviää, viritelmää säädetään päättäväisesti.
Saaliskala piristäisi myös ruokavaliota, sillä tuoreet elintarvikkeet alkavat olla syöty. Kukin vahti loihtii vuorollaan pieniä ihmeitä purkki- ja pakasteruoista.
Yritys on sinnikäs, mutta lopulta siimarulla lipsahtaa kädestäni tähyillessämme mahdollista valashavaintoa. Siima on vedessä, sanomme muille heidän kysellessään kalaonnen perään. Tarkalleen ottaen väite pitää täysin paikkansa.
Tammikuun viimeisenä aamuna aurinko nousee maitomaisena kiekkona kuin sumun läpi. Ilma maistuu kuivalta. Koko matkan perässä uutterasti lepattaneen Suomen lipun valkoiset kentät saavat kellertävän tomukuorrutuksen.
Saharan hiekkapölyä — ensimmäinen merkki maasta viikkoihin.
Merimailit kertyvät seuraavina päivinä suotuisissa tuulissa hyvää tahtia. Veneen keula-aallossa kisaava delfiiniparvi nostaa tunnelmaa ja odotusta.
Lopulta horisontissa erottuu tumma sininen muoto. Pilvi? Ensimmäinen uskaltaa arvata jo, että kyseessä on Kanarian läntisin saari, Hierro. ”Maata näkyvissä”, vahvistaa perämies.
Miehistö kerääntyy kannelle. Tunteet vaihtelevat haikeudesta iloon. Kiidämme saaria kohti kymmentä solmua myötätuulessa.
Vielä ei kuitenkaan olla satamassa. Meri vaatii kunnioituksensa loppuun asti, ja saarten välillä tuuli on arvaamaton.
Yöllä tuuli hiipuu pihaukseksi, jonka suunta heittelee. Pohdimme jo, onko veneen pieni moottori käynnistettävä, jotta pääsemme eteenpäin. Hetkessä tuuli yltyy ja painaa veneen kulmaan niin, että kannen laita viistää vettä. 25 metriä, 27 metriä, 30 metriä sekunnissa!
Pauhaava tuuli repii keulapurjeen kiskoiltaan, ja purjekangas hakkaa ja paukkuu vapaana. Turvaköydet kiinnitetään liinoihin tai kaiteisiin, jotta kaikki pysyvät veneessä. Ruori vääntää hartiat maitohapoille.
Muut vahdista lähtevät keulaan kiskomaan purjeen kasaan ja kapteeni ottaa ohjat.
Tunnin höykytyksen jälkeen seuraava merivahti kömpii kannelle ottamaan vuoronsa. Kova keli, tapahtuiko mitään erikoista? Punkissa hirmumyrskylukemiin yltäneisiin tuulenpuuskiin ei edes herätty. Koitoksesta selvinneet kaatavat vapisevin käsin teevettä kuppeihin.
Vahine saapuu Las Palmasiin helmikuisena aamupäivänä, 25 meripäivän ja 3 996 merimailin jälkeen. Maalla matka tarkoittaisi noin 7 000 kilometriä. Nousu eteläisiltä leveyksiltä pohjoiseen vastaa etäisyyttä Marseillesta Helsinkiin.
Laiturissa emmin nousta veneestä. Joka päivä sama mutta erilainen meri on peruuttamattomasti takana, kun vene jää. Lopulta jalat koskettavat kovaa laituria ja yhteys katkeaa.
Takaisin Suomessa suuntaan pohjoiseen. Lähtö oli nopea, kirja jäi kesken. Käsi mökin ovenkahvalla vilkaisen jäälle.
Lumenpeittämän järven yllä loistaa Orionin tähtikuvio.
Juttu on julkaistu alun perin Suomenmaan aikakauslehdessä tammikuussa 2023.
Digilehden irtonumeroita voit ostaa täältä. Lehden voit tilata täältä.
